UUDISTAN VAALILUPAUKSENI

Tänään alkaa ennakkoäänestys ja minäkin kertaan omat lupaukseni. Olen nyt ehdolla numerolla 448.


Vuonna 2012 esitin viisi vaalilupausta ja seison edelleen niiden takana. Lupaukset löytyvät perusteluineen blogistani vuodelta 2012.


1. pyöräilyn edistäminen
2. rehellisyys ja avoimuus
3. talous tasapainoon…
4. hyvinvointia vanhuksille
5. hyvinvointia työikäisille
6. sokerina pohjalla: hyvinvointia lapsille ja nuorille.

Viidessä vuodessa maailma on muuttunut ja Suomeenkin on tullut ennätysmäärä turvapaikanhakijoita. Minä haluan hyvinvointi kaikille ihmisille (välitän kyllä myös eläimistä) riippumatta siitä, mistä he ovat kotoisin. Ihminen on ihminen ja etenkin lapsista ja nuorista täytyy pitää hyvää huolta. Huolenpito edellyttää kuitenkin, että kunnalla on riittävästi rahaa. Tämän vuoksi on välttämätöntä tuntea talouden koukerot ja huolehtia talouden tasapainosta.


Olen edelleen tiukasti myös rehellisyyden ja avoimuuden takana. Haluan ehdottomasti ja yksiselitteisesti irtisanoutua kaikesta, mikä ei täytä näitä vaatimuksia. Vaikka jäisin yksin, pidän periaatteistani kiinni. Kunnallispolitiikassa tästä jäykkäniskaisuudesta seuraa tietysti se, että asioiden hoito voi olla hankalaa. Toinen vaihtoehto olisi hymistä mukana, kun joku on jotain valmiiksi päättänyt. Jos nämä päätökset eivät täytä peruskriteereitäni: rehellisyyttä ja avoimuutta, minä en ole mukana

PAIKALLISESTA SOPIMISESTA JA LUOTTAMUKSESTA

EK:n puheenjohtajan Veli-Matti Mattilan vaatimukset palkkojen alentamiseksi (paitsi johtajien) ovat herättäneet paljon keskustelua. Samassa yhteydessä Mattila toisti vaatimuksen paikallisesta sopimisesta; työehtosopimusten pitäisi olla niin joustavia, että niiden perusteella voidaan sopia työpaikalla. Liian vähälle huomiolle on jäänyt Mattilan näkemys, että ilman luottamusta ja hyvää keskustelua ei paikallisesta sopimisesta tule mitään.

Paikallinen sopiminen herättää tunteita sekä puolesta että vastaan. Yleensä keskustelu koskee yksityistä sektoria. Koska olen omalla työpaikallani valtiovarainministeriössä pääluottamusmies, avaan tästä näkökulmasta paikallisen sopimisen arkea julkisella sektorilla.

Valtiolla henkilöstön oikeusasemasta säädetään virka- ja työsopimuslaeissa. Nämä, kuten kaikki muutkin lait, valmistelee Suomen hallitus ja niistä päättää eduskunta. Tulkintaongelmat ratkaistaan oikeudessa. Lisäksi työmarkkinoiden keskusjärjestöt (Akava, SAK ja STTK työntekijöiden puolelta ja Valtion työmarkkinalaitos työnantajien puolelta) sopivat palvelussuhteen ehdoista virka- ja työehtosopimuksilla. Tulkintaongelmat ratkaistaan työtuomioistuimessa, jonka päätöksistä ei voi valittaa oikeuteen.

Virkamiehelle palkka on yksi tärkeimpiä neuvoteltavia asioita. Valtiolla keskusjärjestöt ovat sopineet palkkausjärjestelmän yleiset raamit, mutta jokaisessa virastossa on oma palkkausjärjestelmä. Yksittäisen virkamiehen palkkaneuvottelussa osapuolina ovat virkamies ja työantajan edustaja. Ammattiliittoon kuuluvilla virkamiehillä voi olla neuvotteluissa mukana luottamusmies etenkin, jos virkamies ja työnantaja ovat erimielisiä työn vaativuudesta. Palkkausjärjestelmän lisäksi työpaikoilla selvitetään, neuvotellaan ja hoidetaan monia muitakin virkamiehen asemaan liittyviä kysymyksiä. Paikallisella sopimisella on jo nyt vahva asema.

Lakien ja sopimusten viidakko on todella vaikea ja sivuja on satamäärin. Luulen, että aika harva luottamusmies, puhumattakaan tavallisesta virkamiehestä, on niihin perehtynyt. Harva tuntee edes oman virastonsa palkkausjärjestelmää. Sitä vastoin työnantajan edustajat, laaja joukko päätoimisia ammattilaisia, tuntevat kaikki järjestelmän koukerot. Tässä piilee paikallisen sopimisen ongelma.

Minä olen koulutukseltani juristi, joten olen tottunut lukemaan sekä lakeja että sopimuksia. Luottamusmies-urani alussa en tiennyt mitään tästä laajasta kokonaisuudesta. Minulta meni useita vuosia ja jouduin käymään useita luottamusmieskursseja, jotta pääsin siitä perille. Suurin syy on se, että hoidan luottamusmiestehtävää oman työni ohessa. Jos joudun tekemään päivisin paljon luottamusmieshommia, kirjoittelen lakeja iltaisin. Edelleen olen usein alakynnessä työnantajaan nähden. 

Paikallinen sopiminen tarkoittaa juuri tällaista epätasapainoasemaa työntekijän ja työnantajan välillä. Jos keskustason sopimuksia olisi jatkossa yhtä paljon kuin nyt, jokainen työntekijä joutuisi opiskelemaan itsensä edunvalvojaksi. Jos sopimuksia on jatkossa vähemmän tai ne ovat nykyistä joustavampia, työntekijä olisi kuitenkin aivan yksin työnantajan kovaa asiantuntemusta vasten. ”Suosikkien” ei tarvitse tehdä mitään, sillä heistä kyllä huolehditaan. Sama koskee niitä työntekijöitä, joilla on syystä tai toisesta hyvä neuvotteluasema. Muut olisivat omillaan.

Ammattiliittoon kuuluvilla työntekijöillä olisi tietysti jatkossakin tukenaan luottamusmies, joka on keskitetysti voinut hankkia tarvittavan asiantuntemuksen. Luottamusmiehen työmäärä todennäköisesti kasvaisi, jolloin luottamusmiehen pitäisi olla päätoiminen. Valtiolla näin on vain hyvin harvassa paikassa.        

Oma käsitykseni on, että julkisella sektorilla on jo nyt paljon paikallista sopimista. Jos sitä vielä lisätään, vastaavasti vähennetään työmarkkinajärjestöjen valtaa. Sohaisen varmaan ampiaispesään, kun totean, että minusta päätöksenteko yhteiskunnan keskeisistä asioista, esimerkiksi verotuksesta, kuuluu hallituksen päätettäväksi, ei kolmikannassa sovittavaksi. Viisas hallitus tietysti kuuntelee ammattiliittojen asiantuntemusta.

Palaan vielä Mattilan kommenttiin, joka on erittäin tärkeä: Paikalisesta sopimuksesta ei tule mitään ilman luottamusta ja hyvää keskustelua. Kaiken kokemani perusteella sanoisin, että tässä ollaan monella työpaikalla vasta aivan alkumetreillä. Siinä vaiheessa, kun työnantaja ymmärtää tämän tärkeyden, paikallisen sopimisen lisäämiseen on edellytyksiä; kumpikaan osapuoli ei yritä kampittaa tai sumuttaa toista, vaan yhteinen etu nähdään samalla tavalla. Koko juttu pitäisikin nyt kääntää päälaelleen ja lähteä vaatimaan työpaikoilla luottamusta ja hyvää keskustelua – myös julkisella sektorilla. Vasta sitten, kun tämä on kunnossa, voidaan alkaa miettiä paikallisen sopimisen lisäämistä.

RAHASTA PITÄÄ PUHUA

Olen kirjoittanut monta blogia kuntataloudesta, Espoon rahastoista ja huonosta valvonnasta. Aihe kiinnostaa minua, koska olen ollut lähes koko urani töissä valtiovarainministeriössä. Suorastaan selkäytimestäni tukee kysymys: paljonko maksaa ja kuka maksaa. 

Espoossa(kin) törmää jatkuvasti surkutteluun, että erilaisia etuuksia joudutaan leikkaamaan, koska rahaa ei ole tarpeeksi. Leikkauksia voitaisiin kuitenkin estää, jos huomioidaan rahan – yhteisten verovarojen käyttöä vähän laajemmin.

Selvennän asiaa kahdella esimerkillä:

-              Espoon demarit jättäytyivät budjettisovusta viime syksynä, koska muut ryhmät eivät suostuneet laittamaan 1 miljoonaa euroa lisää   rahaa vanhusten palveluihin. Muiden mielestä rahaa ei ollut. Siis 1 miljoonaa ei löytynyt kaupungin kassasta hyvää tarkoitukseen.

”Joku” sähläsi kaupungin tietokoneiden kanssa ja kaupunki joutui maksamaan kadonneista koneista 3 miljoonaa euroa. Lasku maksettiin silmää räpäyttämättä eikä kukaan etsi syyllisiä. 

Kolme kertaa se määrä, mikä olisi tarvittu vanhusten hoitoon, pantiin täysin tarpeettomasti tietokoneisiin. Hyvällä valvonnalla näin ei olisi tarvinnut tehdä.
 

-             Joidenkin arvioiden mukaan Espoon homekoulut saataisiin kerralla kuntoon, jos käytettävissä olisi 30 – 40 miljoonaa euroa. Rahaa ei näytä löytyvän eikä rahastojen tuottoja jostain minulle täysin käsittämättömästä syystä haluta käyttää.

Samaan aikaan Länsimetrossa pelkkään budjetin ylitykseen laitetaan verorahoja silmää räpäyttämättä 400 miljoonaa euroa. Kukaan ei osaa kunnolla selittää budjetin ylitystä eikä kukaan näytä joutuvan vastuuseen. Jos omistajaohjaus ja valvonta olisi Länsimetrossa ollut kunnossa, ehkä olisimme voineet välttää nämä menot, ainakin osittain.  

Minusta kunnallisessa päätöksenteossa pitää olla kiinnostunut rahasta, ei vaan etujen lisäämisestä tai leikkaamisesta. Rakennus- ja yleensä infrapuolella liikkuvat niin suuret rahat, että niiden tehokkaalla valvonnalla saadaan helposti lisättyä rahaa sote ja koulutuspuolella. Kustannustietoisuus tarkoittaa myös sitä, että ei pitäisi lupailla epärealistisesti kaikkea hyvää ja kaunista, jos ei ole ajatustakaan siitä, miten ne voidaan rahoittaa.

RIKAS, VELKAINEN ESPOO

Espoon valtuustossa käsiteltiin 27.2. vuoden 2016 tilinpäätöksen ennakkotietoa. Käytin puheenvuoron ja tein valtuustoaloitteen, jotta valtuusto saisi seuraavan taloussuunnitelman ja kehyksen yhteydessä vastauksen kahteen kysymykseen:

-          Millä toimenpiteillä Espoon ja etenkin Espoo konsernin lainamäärä saadaan käännettyä laskuun viimeistään kolmen vuoden päästä?

-          Koska on oikea aika käyttää Espoon rahastojen tuottoa rahaston sääntöjen mukaisesti vai, onko sähkörahaston pääoma tarkoitus säilyttää maailman tappiin?

Puheenvuorossani toin esille, että Espoon vuoden 2016 tilinpäätöksen ennakkotiedossa oli sekä hyviä että huonoja uutisia. Hyvää on se, että budjetoidun 13 miljoonan euron alijäämän sijaan tilinpäätös osoittaa 62 miljoonan euron ylijäämää. Lisäksi kaupunki otti lainaa hieman vähemmän kuin budjetissa oli arvioitu. Tämä oli mahdollista, koska verotuloja kertyi ennakoitua enemmän ja investointiohjelma toteutui ennakoitua pienempänä. 

Huonoa on se, että ylijäämästä huolimatta Espoon lainamäärä kasvaa vuosi vuodelta ja ylittää miljardin euron rajan ensi vuonna. Tilinpäätöslukujen valossa näyttää huolestuttavasti siltä, että Espoon velkaantumista ei saada taitettua laskuun vuonna 2020, vaikka näin on kirjattu talouden tasapainotus- ja tuottavuusohjelma Tatuun.

Huonoa on myös se, että Espoo konserni otti viime vuonna enemmän lainaa kuin budjetissa arvioitiin ja konsernin lainakanta kasvaa selvästi ennustettua nopeampaan tahtiin. Konsernilainat ylittävät 4 miljardin rajan vuonna 2018. Jokaista espoolaista kohti on silloin konsernilainaa yli 15 000 euroa, kun pari vuotta sitten lainamäärä/asukas oli lähes puolet pienempi (vuonna 2014 8 251 euroa/asukas). Espoo tarinan keskeisenä päämääränä on kuitenkin, että kaupunkikonsernin talous on tasapainossa.

Lainamäärä ei käänny itsestään laskuun, vaan se edellyttää menojen pienentämistä tulojen mukaiseksi.

Todettakoon se, että konsernilainan kasvu ei johdu Espoon Asunnot Oy:stä, jonka lainamäärä on pysynyt lähes samalla tasolla jo useamman vuoden ajan. Suurin selitys konsernilainan kasvulle on Länsimetro Oy.

Lainamäärän kasvusta aiheutuvaa riskiä pitää arvioida siitä näkökulmasta, että sote- ja maakuntauudistus tulee leikkaamaan merkittävästi Espoon verotuloja. Rahat menevät valtiolle, mutta lainavastuut jäävät Espoolle. Sama koskee Espoon takausvastuita, joita on jo noin 2 miljardia euroa. Espoo ei tosin joudu takaajana vastuuseen, koska kaupunki antaa takauksen saaneelle rakentajalle, olipa sitten kysymys länsimetrosta tai urheiluhallista, avustuksia tai muuta rahoitusta niin paljon, että rakennuttaja voi maksaa lainanhoitokulunsa. Siinä vaiheessa, kun korot lähtevät nousuun, lähtevät tosin myös takausvastuuseen kytketyt kustannukset nousuun.

Espoo on kuitenkin rikas kaupunki. Millään muulla kaupungilla ei tiettävästi ole niin suuria rahastoja kuin Espoossa. Yli 600 miljoonan euron rahastot, jotka ovat kymmenen vuoden aikana tuottaneet noin 150 miljoonaa euroa. Rahaston sääntöjen mukaan nämä tuotot pitää käyttää espoolaisten hyväksi. Tästä huolimatta tilainpäätöksen ennakkotiedossa todetaan vähän epäselvästi, että ”talousarvioon merkittyä 15 miljoonan euron rahastojen purkua ei toteutettu ja, rahaston tuotot eivät ole vuoden aikana käytettävissä, vaan ne kertyvät rahastoon”.

Espoo siis ei käytä omaa rahaa, vaan mieluummin tukeutuu lainarahaan. Vaikka korot ovat alhaiset, laina on maksettava takaisin verotuloilla. Kaupungin lainarahalla rahoittamat hankkeet tuottavat harvemmin mitään kassavirtaa, jolla lainat voitaisiin maksaa. Kaupunki ei toimi kuten yritys, joka maksaa investointinsa niiden tuotoilla. Espoon Asunnot Oy on ainoa poikkeus, koska sen lainat maksatetaan niillä espoolaisilla, jotka asuvat kaupungin vuokra-asunnoissa. Vastaavasti heidän vuokransa ovat huomattavasti markkinavuokraa alemmat.