perjantai 31. tammikuuta 2020

METSIÄ PITÄÄ SUOJELLA



Espoon valtuustossa käsiteltiin 27.1.2020 Espoon hiilineutraaliustavoitetta. Espoolla on hyvää tahtoa olla hiilineutraali vuoteen 2030 mennessä. Käytin valtuustossa puheenvuoron ja vaadin, että hiilineutraaliustavoite otetaan huomioon myös kaavoituksessa.

Pohjois- ja keskiosien yleiskaavassa eli POKE:ssa suurin osa kaava-alueesta on metsää. Lähes kolmasosa metsistä halutaan nyt kaataa ja kaavoittaa ne asuntoalueiksi. Monilla alueilla laajat, yhtenäiset metsäalueet häviävät, erityisesti Histassa ja Mynttilässä. Metsien luonne muuttuu asuinalueilla ”pienialaisiksi ja kulttuurivaikutteisiksi”. Nuuksio ja Nuuksion järviylänkö nähdään vain ulkoilun ja retkeilyn virkistysalueina. Jopa Nuuksion järviylängöllä ollaan valmiita mittaviin hakkuisiin.

Minusta on väärin, että POKE:ssa ei kanneta huolta metsien kaatamisesta ja sen vaikutuksista hiilinieluun. Metsillä on kuitenkin merkittävä rooli ilmastonmuutoksen hillinnässä. Ne toimivat myös merkittävinä hiilinieluina.

Kun puu on kaadettu, sitä ei saa enää takaisin. Muut istuttavat uusia puita, mutta Espoossa halutaan tehdä laajoja avohakkuita.

Espoon kaupunki omistaa POKE:n kaava-alueen metsistä vajaan kolmanneksen, mikä on puolet kaupungin koko metsäomaisuudesta. Sen sijaan, että puhutaan yleisellä tasolla hiilineutraalista Espoosta, Espoo voi kaavoittaa uusia asuinalueita tuhoamatta meidän hiilinieluja - Nuuksion lähiympäristön hienoja metsiä. Säästetään metsät, säästetään myös alueen jylhät kalliot. Espoossa riittää kyllä rakentamiskelpoista maata ilman, että tuhoamme pysyvästi yhteistä luontoamme. Näin voimme konkreettisesti edistää hiilineutraaliustavoitteen saavuttamista.

Monesti ajatellaan, että ennen ei ymmärretty ilmastonmuutosta. Espoon ympäristökeskus esitti kuitenkin jo vuonna 2006 (Nuuksion eteläosan luontoselvitys), että alueen koko länsiosa on säilytettävä metsäkokonaisuus, joka liittyy kiinteästi Nuuksion kansallispuistoon. Viheryhteydet alueen etelä ja kaakkoisosaan on myös pyrittävä säilyttämään. Mahdollinen tuleva rakentaminen tulisi keskittää jo olemassa olevan asutuksen viereen.

tiistai 28. tammikuuta 2020

LÄNSIMETRO – VISIOITA JA FAKTOJA


Aivan aluksi totean, että kannatan hyvin hoidettua joukkoliikennettä ja etenkin raideliikennettä. Raiteet ovat turvallinen, ympäristöystävällinen ja tehokas tapa kuljettaa suuria ihmisjoukkoja. Kannatan myös avoimuutta julkisissa hankkeissa, samoin verorahojen tehokasta käyttöä ja käytön valvontaa.

Olen pitkään seurannut länsimetron kustannusten kehittymistä eri rooleissa; HSL:n hallituksen sekä Espoon kaupunginhallituksen ja konsernijaoston jäsenenä. VM:n entisenä virkamiehenä kysyn aina: paljonko maksaa, kuka maksaa ja kuka hyötyy.

Alla olevassa kuvassa olen vuonna 2014 Espoo kaupunginhallituksen jäsenenä tutustamassa länsimetron työmaahan yhtiön silloisen toimitusjohtajan Matti Kokkisen kanssa.



Nyt olen itse Länsimetro Oy:n hallituksessa ja pääsen paraatipaikalta seuraamaan toiminnan avoimuutta (tai sen puutetta) ja yhtiön rahavirtoja.

Länsimetron hyötyjä on tähän asti käsitelty kovin yleisellä tasolla:

• Espoon toimialajohtaja Olavi Louko, joka vastasi metron valmistelusta, vakuutti Espoon valtuustolle suullisesti ennen metropäätöstä, että metro voidaan rahoittaa Espoon saamilla maankäyttömaksuilla.
• Espoon kaupunginhallituksen puheenjohtaja Markku Markkula (kok) totesi Länsimetron 1. vaiheen avajaisissa marraskuussa 2017, että hinnaltaan vajaaseen 1,2 miljardiin euroon noussut länsimetron ensimmäinen vaihe on tuonut Espoolle jo tuloina investointien, maankäyttösopimusten ja uusien yrittäjien myötä hintaan nähden kymmenkertaiset tulot (Länsiväylä 18.11.2017).
• MustRead verkkomediassa viime vuoden lopulla ilmestyneessä jutussa oli haastateltu Espoon kaupunkisuunnittelujohtaja Torsti Hokkasta. Jutun otsikko kiteyttää asian: Kaksi miljardia maan alle, 30 miljardia maan päälle – Länsimetro on Espoon Kasvumoottori (MustRead 16.12.2019).

Avaan tässä blogissa Länsimetro-kokonaisuutta ja etenkin sen rahoitusta julkisten asiakirjojen pohjalta ja niissä rajoissa, kuin se on mahdollista osakeyhtiön hallituksen jäsenenä. Näkökulma on espoolaisen veronmaksajan.

Koska asia on monipuolinen ja vaikea, blogini on pitkä.

Miksi verotulojen käytöstä pitää olla kiinnostunut?

Kunnan verotuloilla on monta ottajaa. Ensin niistä maksetaan erilaiset sitoumukset ja lainojen lyhennykset, joista ei voi tinkiä. Mitä enemmän näitä on, sitä vähemmän jää kuntalaisten hyvinvointipalveluihin. Pahimmillaan palveluja joudutaan leikkaamaan tai tinkimään niiden laadusta.

On kuitenkin tärkeää, että kunnat uskaltavat tehdä suuria ja kalliita investointeja. Länsimetro rakennetaan Etelä-Espooseen, jossa se parantaa välittömästi asukkaiden joukkoliikennepalveluja ja tuo mukanaan uutta kasvua ja elinvoimaa. Mutta heijastuvatko Länsimetron hyödyt myös muualle Espooseen? Verorahoilla rahoitetun investoinnin tuotoilla pitää kattaa sen kustannukset, mutta tuottaako Länsimetro Espoolle vielä lisätuloja, joilla voidaan parantaa kaikkien espoolaisten palveluja?

Voiko rahasta puhua ilman avoimuutta?

Jos Espoo ja Helsinki olisivat rakentaneet metron virkatyönä, julkisuuslain mukaan kaikki asiakirjat olisivat julkisia (paitsi liikesalaisuudet). Jokaisella olisi oikeus saada julkisista asiakirjoista tieto, niistä voitaisiin keskustella avoimesti ja asioihin voitaisiin (ehkä) vaikuttaa. Julkisuusperiaatteen keskeinen tavoite on nimenomaan julkisen vallan ja julkisten varojen käytön valvonta. Tarkoitus on ennalta ehkäistä epäasiallista toimintaa.

Tilanne on toinen, kun kunnat päättävät siirtää verovaroilla rahoitettavan hankkeen, kuten Länsimetron, osakeyhtiön hoidettavaksi.

Espoo omistaa Länsimetro Oy:stä noin 85 % ja Helsinki 15 %. Yhtiö vastaa metron, asemien ja pysäköintitilojen rakentamisesta, omistamisesta, hallinnasta, ylläpidosta, huollosta ja kehittämisestä. Yhtiön hallituksessa on kaksi Espoon virkamiestä, yksi Helsingin virkamies sekä Espoon kokoomuksen, vihreiden ja demarien (minä) edustaja.

Länsimetro Oy on siis kokonaan julkisuuslain ulottumattomissa. Kaupunginhallitus, valtuusto ja tarkastuslautakunta saavat hankkeesta vuosittain yhteenvetotietoja, mutta yhtiön hallitus on ainoa, joka kantaa vastuun yhtiön toiminnasta ja valvoo sen operatiivista toimintaa. Hallituksen jäsenet eivät voi kertoa hallitustyöstä kenellekään. Jos hankkeen budjetti ylittyy tai aikataulu ei pidä (kuten Länsimetron 1. vaiheessa), kukaan ulkopuolinen ei voi tietää oliko kysymys holtittomasta verovarojen käytöstä vai oliko syy ihan perusteltu.

Pikku kevennyksenä todettakoon, että aloitin itse hallituksessa vuoden 2018 alussa ja sen jälkeen hanke on pysynyt sekä budjetissa että aikataulussa.

Suuresti arvostamani työ- elinkeinoministeriön entinen kansliapäällikkö Erkki Virtanen tiivisti tällaisten hankkeiden ongelmat Rakennuslehden artikkelissa 16.1.2020, jossa käsiteltiin Helsingin Olympiastadionin uutta hinta-arviota: ”Ilman rahankäytön valvontaa rakennetaan marmorista, kullasta ja kristallista.”

Länsimetro luo paljon mahdollisuuksia



Länsimetro on 21 kilometriä pitkä ja se on Suomen toiseksi suurin infrahanke. Ensimmäinen vaihe Ruoholahdesta Matinkylään otettiin käyttöön vuonna 2017 ja toinen vaihe Matinkylästä Kivenlahteen valmistuu vuonna 2023. Kokonaishinta on yli kaksi miljardia euroa.

Yleisellä tasolla Espoon kaupunkisuunnittelujohtaja Torsti Hokkasen esittämään 30 miljardin euron pitkän aikavälin hyötyarvioon voi yhtyä pelkästään katsomalla ympärilleen metron lähialueella. Joka puolella rakennetaan. Kiinteistöjalostuksen hyödyt jakautuvat kuitenkin monelle eri taholle. Espoon kaupungin taloudessa hyötyjen pitää näkyä lisääntyvinä verotuloina, maanmyyntituloina ja maankäyttömaksuina.

Vähän tosin mietityttää, kun vertaa Länsimetroa Helsingin metroon. HSL:n vuonna 2010 (uudempaa ei löydy) tekemässä selvityksessä ”Raideliikenteen hyödyt” todetaan, että Helsingin metron investointikustannukset olivat vuoden 2009 hinnoin noin 1,2 miljardia euroa ja kiinteistöjen arvonnousu oli siihen mennessä 1,5 miljardia euroa, josta asumisen arvonnousu oli 1,2 miljardia alle kilometrin etäisyydellä sijaitsevissa kiinteistöissä. Arvonnousu kanavoitui yksityisille kiinteistönomistajille ja Helsingin kaupungille, joka oli metron vaikutusalueella suuri maanomistaja.

Länsimetro maksetaan pääosin espoolaisten kunnallisveroilla

Valtio osallistuu Länsimetron rakennuskustannuksiin 30 %:lla, mutta enintään 490 miljoonalla eurolla. Nämä luvut ovat kiinteitä eikä niitä siten voida kasvattaa.

Loput rahoitetaan lainarahalla: Länsimetro Oy ottaa lainaa rahoituslaitoksilta ja lainat maksetaan takaisin Espoon ja Helsingin vuosittain maksamilla rahoitusvastikkeilla. Helsingin osuus koko potista on noin 250 miljoonaa ja Espoo maksaa loput. Lainojen takaisinmaksu alkoi vuonna 2016.

Vuonna 2020 Länsimetro Oy saa kaupungeilta rahoitusvastiketta yhteensä 49 miljoonaa euroa vuodessa. Kymmenen vuoden kuluttua tämä summa nousee arviolta 110 miljoonaan euroon vuodessa.

Nyt tulee vaikeasti ymmärrettävä kokonaisuus, jossa rahaa menee suuntaan, jos toiseenkin. Yritän yksinkertaistaa asiaa (voit myös hypätä tämän tietolaatikon yli, vaikka se liittyy rahavirtoihin):

HSL:n infrakorvaus

HSL ja pääkaupunkiseudun kunnat ovat sopineet, että HSL maksaa puolet pääkaupunkiseudulle rakennettavista raiteista, koska HSL järjestäessään joukkoliikenteen, hyödyntää kuntien alueella olevia raiteita ja asemia. Länsimetrosta HSL maksaa usean vuoden aikana korvauksia Espoolle yhteensä runsaat 600 miljoonaa euroa ja Helsingille 125 miljoonaa euroa.

Puolet HSL:n tuloista tulee kunnilta kuntaosuuksina ja toinen puoli joukkoliikenteen käyttäjiltä lipunhinnoissa (valtion osuus on vain noin 1 %). Koska Espoo hyötyy eniten Länsimetrosta, se myös maksaa HSL:lle pääosan siitä infrakorvauksesta, mitä ei peritä joukkoliikenteen käyttäjiltä. Toisin sanoen Espoo maksaa HSL:lle korkeampaa kuntaosuutta ja HSL maksaa Espoolle korvausta Länsimetron käyttämisestä. Vuosittain Espoo saa tätä korvausta noin 50 miljoonaa euroa.

Vuonna 2015, ennen länsimetroa ja vyöhykeuudistusta, Espoo maksoi HSL:lle koko kaupungin joukkoliikenteestä kuntaosuutta noin 50 miljoonaa euroa vuodessa. Tällä katettiin puolet kustannuksista (toinen puoli peritään lippujen hinnoissa). Vuonna 2019 kuntaosuus oli jo 100 miljoonaa euroa ja suunta on nouseva. Espoon kuntaosuus ei ole noussut pelkästään Länsimetron vuoksi, vaan sitä nostavat myös vyöhykeuudistus ja parantunut palvelutaso (siltä osin kuin se on aidosti kohentunut, tästä on monenlaisia mielipiteitä).


Sitten vielä länsimetron ylläpidosta. Metron rakentamisen lisäksi Länsimetro Oy omistaa raiteet, tunnelit, asemarakennukset ja pysäköintihallit. Yhtiö on velvollinen huoltamaan ja ylläpitämään näitä tiloja myös metron valmistumisen jälkeen.

Tosin, vuonna 2007 Espoon ja Helsingin välillä tehdyn osakassopimuksen mukaan Länsimetron valmistumisen jälkeen eli vuonna 2023 meillä on Pääkaupunkiseudun metro, jonka hallinnointi ym. siirtyy erikseen tehtävän sopimuksen mukaan HKL:lle. Seuraavan blogini aiheena voisikin olla ensi kesänä tapahtuva HKL:n yhtiöittäminen ja sen vaikutus metron hallinnointiin.

Tällä hetkellä hallinnointi ym. kustannukset katetaan kuitenkin Espoon ja Helsingin vuosittain maksamilla (omistuksen mukaisessa suhteessa) hoito- ja hallintovastikkeilla. Kuten edellä totesin, lainan lyhennykset yhtiö hoitaa saamillaan rahoitusvastikkeilla.

Vuonna 2020 hoitovastike, jolla maksetaan käyttövaiheen kustannuksia, on noin 20 miljoonaa euroa vuodessa. Länsimetro Oy:n arvion mukaan se nousee kymmenen vuoden aikana 64 miljoonaan euroon vuodessa. Hallintovastike, jolla nimensä mukaisesti katetaan yhtiön hallintokustannuksia, on nyt 2,7 miljoonaa euroa. Sen arvioidaan nousevan pitkällä aikavälillä 3,3 miljoonaan euroon vuodessa.

Vastikkeiden yhteissumma on nyt noin 70 miljoonaa euroa vuodessa ja kymmenen vuoden kuluttua noin 180 miljoonaa euroa vuodessa.



Espoon hyödyt euroina

Blogin alussa kerroin, miten Espoo on arvioinut, että metron kasvukäytävältä saadaan lähivuosikymmeninä hyötyjä 30 miljardin euron arvosta. Siitä ei ole kuitenkaan arviota, paljonko näistä hyödyistä menee rakennusliikkeille ja metron varressa olevien asuntojen omistajille ja, paljonko euroista tulee Espoolle.

Espoolle kertyviä euromääräisiä hyötyjä pitää tarkastella verotulojen, maankäyttömaksujen ja maanmyyntitulojen kautta. Niiden perusteella voisi sanoa, että Markku Markkula esitti metron avajaisissa ehkä enemmän toiveen tai vision, kuin todellisen, lukuihin perustuvan tiedon.

Kuten seuraavasta kuviosta näkyy, Espoon verotulojen kehitys on ollut aika maltillista metron ensimmäisen vaiheen valmistumisen jälkeen. Vuosina 2018 ja 2019 kasvua oli noin prosentti eli noin 15 miljoonaa euroa vuodessa. Tätä ennen, vuosina 2015 - 2017, kun kansantalous kasvoi vauhdilla, verotulot kasvoivat 3 – 4,5 prosentin luokkaa.



Espoon budjettikirjan mukaan jatkossa luotetaan hyvään kasvuun. Vuonna 2020 verotulojen arvioidaan kasvavan yhteensä 4,3 prosenttia eli noin 65 miljoonaa euroa ja vuosina 2021 ja 2022 edelleen 3,5 prosenttia eli noin 50 miljoonaa euroa.

On hyvin todennäköistä, että metron varteen muuttaa hyviä veronmaksajia ja yrityksiä, mikä tulee näkymään verotulojen kasvuna.

Verotulojen lisäksi täytyy tarkastella Espoon maanmyyntitulojen ja maakäyttömaksujen kehitystä.



Kuten kuviosta näkyy, koko kaupungin tasolla maanmyyntitulot ovat kasvaneet. Vuoden 2020 budjettikirjassa maanmyyntituloja arvioidaan kertyvän 30 miljoonaa euroa eli suunta olisi laskeva. Maankäyttömaksujen kehitys on ollut maltillista lukuun ottamatta vuotta 2017. Vuosina 2018 ja 2019 ne ovat selvästi vähentyneet. Voi käydä niin, että näiden maksujen määrä laskee sitä mukaa, kuin metron varsi tulee rakennetuksi.

Metron kasvukäytävän hyötyjen arviointia vaikeuttaa se, että maanmyyntituloja ja maankäyttömaksuja ei ole eritelty sen mukaan, miltä osin ne ovat kertyneet metron kasvukäytävältä.

Metron hyötyjä pitää arvioida myös sen mukaan, kuinka paljon se on tuonut Espooseen yritystyöpaikkoja. Vuoden 2020 budjettikirjan mukaan henkilötyövuosien mukaan arvioituna Espoossa oli vuosina 2011 - 2017 yli 100 000 yritystyöpaikkaa ja vuonna 2019 noin 111 000. Vuosina 2011 – 2018 Länsimetron kehityskäytävällä oli 47 000 – 51 000 yritystyöpaikkaa ja vuonna 2019 noin 52 000. Kehityksen suunta on siten oikea.

Lähivuosina, jos kaikki Espoon maanmyyntitulot ja maankäyttömaksut pysyvät vuoden 2019 tasolla ja ne käytetään pelkästään metron vastikkeiden maksuun, ne saattaisivat kattaa yhdessä kasvavien verotulojen kanssa metron vastikkeiden maksun.

Summa summarum:
Länsimetro rahoitetaan siis pääosin Espoon yhteisillä verorahoilla. Metro tuo tulevina vuosina Espoolle hyviä veronmaksajia ja työpaikkoja, mikä lisää verotuloja. Sitä ei kuitenkin pysty sanomaan, kuinka paljon tuloja metro tuo Espoon kaupungille pitkällä aikavälillä. Vähintään voi edellyttää, että tulot kattavat metron rakentamis- ja ylläpitokustannukset. Toivon tietysti, että metro osoittautuu niin hyväksi investoinniksi, että se hyödyntää laajemminkin Espoota.

Kasvavassa kaupungissa kaikkia rahoja ei voi käyttää metroon. Tärkeintä on huolehtia kaikkien espoolaisten hyvinvoinnista eikä espoolaisten palveluja saa heikentää metron vuoksi.

Jos vastikkeita joudutaan jatkossa rahoittamaan lainarahalla, mahdollinen korkojen nousu lisää kustannuksia sekä Länsimetro Oy:ssä että Espoossa.

Siteeraan tässä lopussa kahta entistä työtoveriani, TEM:n entistä kansliapäällikkö Erkki Virtasta ja oikeusministeriön lainsäädäntöneuvos Anna-Riitta Wallinia.

Erkki Virtanen (Valtion rahoittaman rakentamisen ongelmat VNK:n julkaisu 10/2017) toteaa yhteisrahoitteisten hankkeiden osalta, että ”kaikkia epäonnistumisia leimaa erittäin huono projektinhallinta. Keskeistä tässä näyttää olevan se, että kun rahoittajia on useita, vastuuta projektin kustannushallinnasta ei kanna käytännössä kukaan”. Virtasen mukaan valtion pitäisi asettaa näihin elimiin (esimerkkinä Länsimetro Oy) riittävin valtuuksin toimivat taloudellisen ja rakentamisen asiantuntemusta edustavat valtion edustajat.

Virtasen mukaan ankarin tapa parantaa tällaisten hankkeiden projektinhallintaa olisi liittää valtion rahoitukseen ehto, jonka mukaan rahoitus voidaan keskeyttää, jos hanke poikkeaa kohtuuttomasti ja perusteettomasti lakuperäisestä suunnitelmasta.

Anna-Riitta Wallin (Julkisuuslain soveltamisalan laajentaminen OM 2019:31) esittää selvityksessä, että julkisyhteisöjen määräysvallassa olevat yhtiöt, jotka eivät toimi kilpailutilanteessa avoimilla markkinoilla, saatettaisiin julkisuuslain soveltamisalan piiriin. Lain muutos ei ole vielä edennyt OM:ssä, mutta se toisi todennäköisesti Länsimetro Oy:n julkisuuslain piiriin.

Virtasen ja Wallinin esityksiin on helppo yhtyä. Yhteisrahoitteisissa hankkeissa osakeyhtiö lienee jatkossakin ainoa vaihtoehto. Jos julkisuuslain soveltamisalaa ei laajenneta, omistajaohjauksella voidaan varmistaa toiminnan avoimuus, valvonta ja yleinen luottamus asioiden hoitoon.

Ruotsissa kuntalaisilla on lakiin perustuva oikeus valvoa julkisin varoin harjoitettua toimintaa riippumatta siitä, tapahtuuko toiminta kunnan itsensä vai ulkopuolisen toimijan toimesta. Tämä malli sopisi hyvin myös Suomeen.

Oma näkemykseni siis on, että näin isoissa investoinneissa valtion pitäisi olla mukana suuremmalla osuudella; rahoittajana, päätöksentekijänä ja valvojana. Esimerkiksi Kehäradasta valtio maksoi 70 %, kun Länsimetrossa valtion osuus on vain 30 %. Espoolaisena veronmaksajana edellytän, että meidän palveluitamme ei leikata tai huononneta Länsimetron rahoittamisen vuoksi. Onneksi Espoolla on peruspalvelujen maankäytön ja investointien rahasto, jossa on 700 miljoonaa euroa. Jos tarve vaatii, käytetään rahaston varoja, ei huononneta palveluja.

lauantai 23. marraskuuta 2019

KÖYHIÄ LAPSIPERHEITÄ TÄYTYY AUTTAA


Tämä juttuni julkaistiin Espoon demarien Valdemari-lehdessä marraskuussa 2019.

--------------------------------------------------
 
Köyhyys on vakava asia. Köyhällä perheellä on vaikeuksia maksaa vuokra eivätkä rahat riitä kunnolliseen ruokaan, liikkumiseen ja harrastuksiin. Köyhän perheen lapsella on suurempi riski jäädä ulkopuolelle ja tulla kiusatuksi kuin muilla lapsilla. 

Nelihenkinen perhe, jossa on kaksi aikuista ja kaksi lasta, luokitellaan köyhäksi, jos käytettävissä olevat tulot ovat kuukaudessa noin 2 600 euroa. Yhdenhuoltajan perheessä tuloraja on noin 2 000 euroa. 

Vauraassa Espoossa on noin 3 000 köyhää lapsiperhettä, joissa on lähes 5 000 lasta. Espoo tarinassa on selvä tavoite lapsiperheköyhyyden vähentäminen. Tavoitteen saavuttamista tukee valtuustossa elokuussa hyväksytty kaksivuotinen toimenpideohjelma. Demarien esityksestä valtuusto päätti seurata vuosittain ohjelman toteuttamista ja arvioida asetettujen tavoitteiden riittävyyttä. 

Ohjelman tavoite on hyvä: Perheen taustasta ja varallisuudesta riippumatta kaikki espoolaiset lapset ja nuoret saavat terveistä, turvallisista ja innostavista päiväkodeista ja kouluista hyvät lähtökohdat elämään, jatko-opintoihin ja työhön. Lasten ja nuorten pahoinvointia ennaltaehkäistään perheiden tukemisella, oikea-aikaisilla palveluilla ja eri tahojen yhteistyöllä. Kaikille lapsille ja nuorille halutaan taata mahdollisuus liikunta- ja kulttuuritoimintaan. Kohderyhmänä ovat erityisesti perheet, joissa on työttömyyttä ja, jotka saavat toimeentulotukea.  

Ohjelmaan on kirjattu paljon hyviä tavoitteita ja toimenpiteitä, mutta kovin yleisellä tasolla. Toimenpideohjelman suurin heikkous onkin siinä, että köyhyyden poistamiseen ei varata yhtään euroa. Ainoa konkreettinen lupaus on, että kesäisin asukaspuistoissa järjestetään puistoruokailua lapsille ja nuorille. 

Espoossa, kuten myös muualla Suomessa, lapsiperheköyhyys on lisääntynyt koko 2000-luvun. Tämä huono kehitys pitää pystyä katkaisemaan. Sen sijaan, että lapsiperheille suunnattaisiin lisää tukea, Espoossa yritettiin tänä syksynä leikata koulutus- ja sosiaalipalvelujen rahoitusta. Sama tavoite näkyi myös syksyn budjettineuvotteluissa. Ohjelman kauniit tavoitteet jäävät näin toteutumatta. 

Ohjelmassa ei myöskään kerrota, onko Espoossa eroja eri alueiden välillä. Kaupungilta saatujen tilastotietojen mukaan pienituloisuus keskittyy Espoon keskuksen ja Kilon alueille. Tämä pitää uskaltaa tunnustaa. Helsingissä demarit ovat ehdottaneet, että kaupungin budjettia laadittaessa sekä palveluja ja investointeja suunniteltaessa otetaan huomioon alueen koulutustaso, tulotaso, työllisyysaste ja vieraskielisten määrä. Näin voidaan vähentää alueiden välistä eriytymistä ja kaventaa eri alueiden hyvinvointieroja. Espoossa tarvitaan samanlaista toimintaa, jotta lapsiperheiden köyhyyteen pystytään todella puuttumaan. 

Esitän yhden konkreettisen lisäyksen ohjelmaan. Köyhä lapsiperhe voi olla todella vaikeuksissa, jos isällä tai äidillä on talousvaikeuksien lisäksi aikaisemmin kertynyttä vuokravelkaa. Perhe ei voi tällöin saada asuntoa vapailta vuokra-asuntomarkkinoilta ja vaikeuksia on myös saada kohtuuhintainen kunnallinen vuokra-asunto. Ratkaisuna voisi olla se, että Espoo myöntäisi aina toimeentulotukea saavalle lapsiperheelle täydentävää tai ehkäisevää toimeentulotukea vuokravelan maksuun tai tekisi perheen kanssa realistisen maksusuunnitelman. Näin voitaisiin varmistaa koti jokaiselle lapsiperheelle.

Ryhdytään Espoossa edelläkävijöiksi myös tässä asiassa. Huolehditaan siitä, että Espoossa köyhien lapsiperheiden määrä vähenee selvästi. Huolehditaan myös siitä, että kaikilla lapsilla ja nuorilla on mahdollisuus harrastaa sitä lajia, minkä tuntee omakseen. Olipa se sitten vaikka jääkiekkoa tai ratsastusta. 


sunnuntai 3. helmikuuta 2019

PERIAATTEESSA KAIKKI ON HYVIN

Julkisuudessa on kauhisteltu ikäihmisten huonoa kohtelua. Pääosin ongelmat ovat olleet tiedossa jo vuosia, minkä vuoksi kauhistelu tuntuu hieman tekopyhältä

Itsekin mietin näitä jo lähes 20 vuotta sitten, kun kirjoitin kahden työkaverini kanssa VM:n keskustelualoitteen Parempaa halvemmalla? (68/2002). Pohdimme siinä sotepalvelujen kehittämistä kokonaistalouden ja asiakkaan näkökulmasta. Keskeisinä uhkina näimme palvelujen kurjistumisen ja samanaikaisen vero- ja maksupolitiikan kiristymisen. Vaadimme valtakunnallisia laatukriteereitä sekä niiden ulkopuolista arviointia ja valvontaa. Uhat ovat toteutuneet. Samalla suurten hoivajättien markkinaosuus on noussut 10 prosentista 50 prosenttiin.


Asia on siis tärkeä ja siitä pitää puhua.

Usein kuulee moitittavan lainsäädännön puutteita, minkä vuoksi kokosin tähän blogiin kaiken sen, mitä jokaisen on hyvä tietää lainsäädännöstä - ennen kuin alkaa vaatimaan siihen muutoksia ja lisäyksiä. Rajaudun tässä vain vanhustenhoitoon. Esitän blogin lopussa omat kommenttini.

Vuonna 2000 voimaan tulleeseen Suomen perustuslakiin on kirjattu perusoikeudet. Kaikki hyviä ja tärkeitä:



  • jokaisella on oikeus koskemattomuuteen ja turvallisuuteen
  • jokaisen yksityiselämä, kunnia ja kotirauha on turvattu 
  • kirjeen, puhelun ja muun luottamuksellisen viestin salaisuus on loukkaamaton 
  • jokaisen omaisuus on turvattu
  • jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon, lailla taataan jokaiselle oikeus perustoimeentulon turvaan vanhuuden aikana


Tätä oikeutta on perusteltu näin: Avun saamisen edellytykset selvitetään yksilökohtaisella tarveharkinnalla. Välttämättömällä toimeentulolla ja huolenpidolla tarkoitetaan sellaista tulotasoa ja palveluja, joilla turvataan ihmisarvoisen elämän edellytykset. Tällaiseen tukeen kuuluu esimerkiksi terveyden ja elinkyvyn säilyttämisen kannalta välttämättömän ravinnon ja asumisen järjestäminen.

Julkisen vallan (valtion ja kunnan) on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut.

Tätä oikeutta on perusteltu näin: Palvelujen riittävyyttä arvioitaessa voidaan lähtökohtana pitää sellaista palvelujen tasoa, joka luo jokaiselle ihmiselle edellytykset toimia yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä.

Perustuslain mukaan virkamiesten on aina toimittava lainmukaisesti. Jos vanhuspalveluihin liittyy merkittävää julkisen vallan käyttöä, kuten voimakeinojen käyttöä tai puuttumista perusoikeuksiin, päätösvalta on aina viranomaisilla. Julkiset hallintotehtävät eli oikeuksia, velvollisuuksia ja etuja koskevat päätökset tehdään myös virkavastuulla. Jos lailla niin päätetään, näitä tehtäviä voidaan siirtää myös yksityisille, jos se on tarpeen tehtävän tarkoituksenmukaiseksi hoitamiseksi eikä se vaaranna perusoikeuksia, oikeusturvaa tai muita hyvän hallinnon vaatimuksia.

Vanhuspalveluista on säädetty useissa laeissa, joissa kaikissa luvataan ”yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista”.

Vanhuspalveluja koskee tavalla tai toisella lähes 10 lakia, joissa on yhteensä yli 200 pykälää. Keskeisiä lakeja ovat sosiaalihuoltolaki, laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista eli vanhuspalvelulaki, laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista eli asiakaslaki sekä laki yksityisistä sosiaalipalveluista. Kaikki nämä lait on säädetty 2000-luvulla.

Lainsäädännön tarkoituksena on tukea ikääntyneen väestön hyvinvointia, terveyttä, toimintakykyä ja itsenäistä suoriutumista sekä parantaa iäkkään henkilön mahdollisuutta saada laadukkaita sosiaali- ja terveyspalveluja.

Asiakkaalla on lakisääteisiä oikeuksia:

  • saada laadultaan hyvää sosiaalihuoltoa ja hyvää kohtelua ilman syrjintää
  • hänen ihmisarvoaan ei saa loukata
  • hänen vakaumustaan, yksityisyyttään ja itsemääräämisoikeuttaan täytyy kunnioittaa
  • hänen toivomuksensa, mielipiteensä, etunsa, yksilölliset tarpeensa, äidinkielensä ja kulttuuritaustansa on otettava huomioon
  • hänen oikeutensa ja velvollisuutensa, erilaiset vaihtoehdot ja niiden vaikutukset on selvitettävä ymmärrettävästi

Sosiaalihuollon on perustuttava yhdessä tehtyyn palvelu- tai hoitosuunnitelmaan sekä viranomaisen päätökseen tai kirjalliseen sopimukseen.

Tyytymättömällä asiakkaalla on oikeus tehdä muistutus laitoksen vastuuhenkilölle tai johtavalle viranhaltijalle. Muistutukseen annettu vastaus on perusteltava, mutta siihen ei saa hakea muutosta valittamalla.

Kunnalla on laaja lakisääteinen vastuu:

Kunnan yleisenä tehtävänä on laatia vuosittain vanhuspalvelusuunnitelma ja osoittaa siihen riittävät voimavarat, arvioida sosiaalipalvelujen riittävyyttä ja laatua alueellaan, kerättävä säännöllisesti palautetta palveluja käyttäviltä, heidän omaisiltaan ja läheisiltään sekä kunnan henkilöstöltä ja järjestettävä neuvontapalveluja.

Kunnan on järjestettävä ikääntyneen väestön sosiaalipalvelut sisällöltään, laadultaan ja laajuudeltaan lain mukaisesti, oikea-aikaisesti, riittävästi ja, että palvelut ovat saatavissa yhdenvertaisesti. Yksityisten palvelujen laatu varmistetaan sopimuksella ja palvelusuunnitelmalla.

Palveluja tarvitsevalle on laadittava palvelusuunnitelma. Jos henkilö tarvitsee kiireellisiä palveluja, päätös on tehtävä viipymättä. Muiden kuin kiireellisten palvelujen myöntämisestä on tehtävä päätös ilman aiheetonta viivytystä ja palvelut on järjestettävä viimeistään kolmen kuukauden kuluttua päätöksen teosta.

Palvelua koskevaan päätökseen voi hakea muutosta valittamalla hallinto-oikeuteen 30 päivän kuluessa tiedon saatuaan. Hallinto-oikeuden päätökseen ei saa hakea muutosta.

Pitkäaikainen hoito ja huolenpito on annettava ensisijaisesti kotiin annettavilla avopalveluilla. Pitkäaikaista laitoshoitoa järjestetään vain, jos siihen on lääketieteelliset perusteet tai asiakasturvallisuuteen tai potilasturvallisuuteen liittyvät perusteet. Kunnan on turvattava hoitojärjestelyn pysyvyys. Hoito on toteutettava niin, että iäkäs henkilö voi kokea elämänsä turvalliseksi, merkitykselliseksi ja arvokkaaksi ja, että hän voi ylläpitää sosiaalista vuorovaikutusta sekä osallistua mielekkääseen, hyvinvointia, terveyttä ja toimintakykyä edistävään ja ylläpitävään toimintaan. Iäkkäille avio- ja avopuolisoille on järjestettävä mahdollisuus asua yhdessä

Asumispalvelun, laitoshoidon ja kotipalvelun henkilöstömitoituksesta ei säädetä laissa. Lain mukaan henkilöstön määrän, koulutuksen ja tehtävärakenteen on vastattava palveluja saavien määrää ja palvelun tarvetta ja turvattava laadukkaat palvelut. Toimitilojen ja varusteiden pitää olla riittävät ja asianmukaiset.


Yksityisellä palveluntuottajalla on myös lakisääteisiä velvollisuuksia:

Ympärivuorokautinen hoito on luvanvaraista. Luvan myöntää AVI:n tai, jos toimintaa on usean AVI:n alueella, Valvira. Lupahakemuksessa on mainittava mm. henkilöstön määrä ja koulutus. Lupa myönnetään, jos tilat ja henkilöstön lukumäärä ovat riittävät ja asianmukaiset. Lupaan voidaan liittää asiakasturvallisuuden varmistamiseksi välttämättömiä ehtoja palvelujen määrästä, henkilöstöstä, tiloista, laitteista ja toimintatavoista

Muun kuin ympärivuorokautisen hoidon aloittamiseen riittää ilmoitus. Laki velvoittaa palveluntuottajaa järjestämään palvelukokonaisuuden sopimuksen ja palvelusuunnitelman mukaisesti. Omavalvontasuunnitelma on pidettävä julkisesti nähtävänä. Vuosittain on annettava AVI/Valviralle toimintakertomus. AVI/Valvira voi tarkistaa toimitilat myös ennalta ilmoittamatta, jos tarkastuksen tekemiseen on perusteltu syy. Pysyväisluonteiseen asumiseen käytettävät tilat saa tarkistaa vain palvelun tuottajan suostumuksella

Vanhushoidon valvonta perustuu ensisijaisesti omavalvontaan, ohjaukseen, neuvontaan ja yhteistyöhön.

Sosiaalihuollon henkilöstöllä on lakisääteinen velvollisuus ilmoittamaan viipymättä toiminnasta vastaavalle, jos hän huomaa epäkohtia tai ilmeisiä epäkohdan uhkia, kuten asiakkaan kaltoinkohtelua tai perusoikeuksien rajoittamista. Lain mukaan ilmoituksen tehneeseen henkilöön ei saa kohdistaa kielteisiä vastatoimia ilmoituksen seurauksena. Ilmoituksen vastaanottajan on ilmoitettava asiasta kunnan virkamiehelle. Ilmoituksen tehneen on tarvittaessa ilmoitettava asiasta myös AVI:lle.

AVI/Valviralla on käytettävissä myös järeämpiä keinoja:

Huomautusvoidaan antaa virheellisestä menettelystä tai velvollisuuden laiminlyönnistä.

Määräyspuutteiden korjaamiseen tai epäkohtien poistamiseen voidaan antaa, jos toimintaan ei ole haettu lupaa tai ilmoitettu siitä tai havaitaan asiakasturvallisuutta vaarantavia puutteita, muita epäkohtia tai lain vastaista. Määräykselle annetaan määräaika ja sitä voidaan tehostaa sakon uhalla.

Toiminta voidaan keskeyttää tai määrätä käyttökieltoonjos asiakasturvallisuus sitä edellyttää. Määräystä voidaan tehostaa sakon uhalla.

Toimilupa voidaan peruuttaa jos on olennaisesti rikottu lakia tai sen nojalla annettuja säädöksiä tai määräyksiä eivätkä aikaisemmat huomautukset ja määräykset ole tehonneet.

Omia näkemyksiäni:

Asiakkaan oikeusturvan ja kuluttajansuojan kannalta olisi tärkeää, että tyytymätön asiakas uskaltaisi ja osaisi valittaa kotihoidon tai hoivakodin palveluista. Nyt hänellä on lakisääteinen oikeus tehdä muistutus vain laitoksen vastuuhenkilölle tai virkamiehelle. Vastauksesta ei saa valittaa hallinto-oikeuteen. Vähän epäilen, kuinka tehokas tällainen muistutus voi olla.

Jonkin verran korkeampi kynnys on tehdä kantelu AVI:lle, oikeuskanslerille tai eduskunnan oikeusasiamiehelle virheellisestä menettelystä tai laiminlyönnistä. Rikoslaissa määriteltyjen rikosten osalta voi kääntyä poliisin puoleen. Rangaistaviksi on säädetty mm. pahoinpitely, kuolemantuottamus, vammantuottamus, vaaran aiheuttaminen ja heitteillepano.

Yhtä hankalalta tilanne näyttää hoivakodin työntekijöiden osalta. Vaitiolosopimuksen allekirjoittamisen jälkeen kuka uskaltaa valittaa työnantajansa toiminnasta. Tuskin kukaan.

Toiveet kohdistuvat siis yleisesti sosiaalihuollon henkilöstöön. Lakisääteinen ilmoittamisvelvollisuus on ollut voimassa vasta vuoden 2016 alusta ja on vaikea arvioida, minkälaisiin muutoksiin toiminnasta vastaavalle tehdyt ilmoitukset voivat johtaa. Lisätukea löytyy rikoslaista, jossa on säädetty rangaistavaksi pelastustoimen laiminlyönti eli jos joku, tietäen toisen olevan hengenvaarassa tai vakavassa terveyden vaarassa on tälle antamatta tai hankkimatta apua, jota häneltä voidaan kohtuudella edellyttää, on tuomittava sakkoon tai vankeuteen.

Kunnilla on laaja vastuu sekä palvelujen sisällöstä että sopimusten tekemisestä yksityisten palveluntuottajien kanssa. Sopimukseen voi laittaa tiukat sanktiot, mutta kunnan oikeus rajoittuu sopimuksen valvontaan. Lakisääteinen valvontavastuu ja -oikeus on AVI/Valviralle, joka valvoo lainsäädännön noudattamista, ei sopimuksen noudattamista. Kokonaisuus vaikuttaa epäselvältä.

AVI/Valviran valvontaresurssien on todettu olevan huonot, joten pahimmillaan kukaan ei puutu epäasialliseen toimintaan. Lainsäädännön lisäksi pitäisi olla selkeät valtakunnalliset laatukriteerit sekä niiden ulkopuolinen arviointi ja valvonta. Valvojien lukumäärän lisäämisessä on kysymys rahasta, ei lainsäädännöstä.

En voi millään ymmärtää, miksi laissa on säädetty, että pysyväisluonteiseen asumiseen käytettävät tilat saa tarkistaa vain palvelun tuottajan suostumuksella. Tältä osin lakia pitäisi muuttaa.

Sitten vielä hoitajamitoituksesta, jos joku on jaksanut lukea tänne asti. Oma näkemykseni on, että lainsäädännössä pitäisi noudattaa yhdenmukaista logiikkaa. Uuteen varhaiskasvatuslakiin ei otettu säännöksiä henkilöstömitoituksesta, vaan mitoituksesta säädetään tarkemmin valtioneuvoston asetuksessa. Laki sallii sen, että mitoituksesta voidaan tarvittaessa poiketa. Malli on hyvä (olin itse varhaiskasvatuslakityöryhmässä valmistelemassa lakia). Asetuksessa voidaan helpommin huomioida erilaisten hoivapalvelujen mitoituksia. Lisäksi on tosiasia, että aina ei ole saatavilla päteviä työntekijöitä.

Varhaiskasvatuslaki eroaa vanhuspalvelulaista myös siinä, että varhaiskasvatusrikkomuksesta voidaan määrätä sakkoa, jos yksityinen toimija tahallaan laiminlyö ilmoitusvelvollisuuden tai toimii ilman rekisteröintiä tai vastoin määräystä tai kieltoa. Rangaistussäännös voisi tuoda velvoittavuutta myös vanhustenhuoltoon.

tiistai 15. tammikuuta 2019

VALTIOLLA EI OLE VARAA HUONOON JOHTAMISEEN


Kirjoitin tämän jutun yhdessä mieheni kauppatieteiden tohtori Timo Rauhasen kanssa. Tämä juttu julkaistiin Helsingin sanomissa mielipiteenä vuoden 2019 alussa. Jostain syystä Hesari kuitenkin halusi poistaa jutusta meidän työpaikkojen nimet. Harmi, sillä näissä asioissa kannattaa osoittaa sormella silloin, kun siihen on aihetta.

-------------------------------------- 

Julkisuudessa on viime aikoina ollut esillä valtion henkilöstöön kohdistuva työpaikkakiusaaminen. Kevan tutkimuksen mukaan (Julkisen alan työhyvinvointi vuonna 2018) valtion työntekijöistä kiusaamista koki 17 prosenttia eli yli 12 000 henkilöä. 
 
Työpaikkakiusaaminen on taloudellisesti ja inhimillisesti vakava asia. Pitkäaikaisina VM:n ja VATT:n entisinä virkamiehinä ja pääluottamusmiehinä kokemuksemme on, että kiusaaja on lähes aina lähiesimies, mikä tekee kiusatun tilanteesta erityisen vaikean. 

Tyypillisesti kysymys on töiden ja osaamisen vähättelystä sekä jatkuvasta epäasiallisesta kohtelusta. Työtekijän on kuitenkin vaikea todistaa tekoa ja selvittää jälkikäteen kiusaamisen tarkat ajankohdat. Esimies taas vähättelee alaisensa puheita ja tulkitsee teon satunnaiseksi tai vuorovaikutusongelmaksi.
Vaikka työhyvinvointimittaukset osoittaisivat ongelmia, niiden ratkaisemiseen ei ole taloudellista painetta. Verorahoja riittää sairauslomiin ja kalliisiin konsultteihin. Työnantajalla on harvoin aitoa halua puuttua huonoon johtamiseen. Sen sijaan tehdään näennäisiä korjauksia, käännetään koko asia työntekijän syyksi tai siirretään kiusatun työt uudelle, sopivammalle työntekijälle. Luottamusmiehen työkalut ovat tässä prosessissa tehottomia, ellei hän saa tukea työterveyshuollolta ja ammattiliitolta.
Jokaiseen kiusaamistapaukseen tai sen epäilyyn on suhtauduttava vakavasti heti alusta lähtien. Ongelmia ennaltaehkäistään jo sillä, että kiusaamiseen puututaan aina. Nyt käytössä olevat varhaisen välittämisen mallit eivät ole toimineet tarkoitustaan vastaavasti.

Kaikissa ministeriöissä pitää olla päätoiminen luottamusmies, joka osallistuu koko hallinnonalan kiusaamistapausten selvittämiseen. Jokaisesta tapauksesta tehdään perinpohjainen ja tasapuolinen raportti, joka hyväksytään yhteistoimintamenettelyn mukaisesti ja toimitetaan työturvallisuuslain noudattamista valvovalle työsuojeluviranomaiselle. Raportissa on kerrottava, mihin toimiin on ryhdytty epäkohdan poistamiseksi. Siinä on myös esitettävä kiusatun arvio siitä, kokeeko hän tulleensa kuulluksi ja, onko asia ratkaistu.

Työhyvinvoinnin mittaamisen on johdettava konkreettisiin toimenpiteisiin. Esimies on siirrettävä toisiin tehtäviin, jos hänen toimintansa saa alaisilta jatkuvasti huonoa palautetta. 

Valtion työntekijät ovat motivoituneita ja tekevät yhteiskunnallisesti tärkeää työtä. Työpaikkakiusaamista ei pidä sallia missään muodossa, koska se tuhlaa julkisia varoja ja heikentää koko työyhteisön tehokkuutta ja tuottavuutta. Pahimmassa tapauksessa kiusaamisen kohteeksi joutunut voi jopa menettää työkykynsä. Työnantajan tavanomainen väite nollatoleranssista on liian usein pelkkää sanahelinää.






maanantai 5. marraskuuta 2018

MIKÄ ON ESPOON RAHASTOJEN TARINA


Kirjoitin Helsingin sanomien mielipide-sivulle rahastoista. Espoon sijoituspäällikkö Maarit Vierunen vastasi kirjoitukseeni ja minä vastasin hänelle.

-----------------------------------------------

Helsingin sanomat (HS 2.11.2018) kiteyttää Espoon ensi vuoden budjetin otsikkoon ”Espoon lainataakka kasvaa”. Kaupunginjohtaja Jukka Mäkelä vakuuttaa kuitenkin Espoon kasvavan kestävällä tavalla. Näin siitä huolimatta, että Espoo on Suomen velkaisin kunta ja lainamäärän arvioidaan kääntyvän laskuun vasta vuonna 2023. Helsingin sanomien jutussa mainitaan vain ohimennen Espoon rahastot, joiden pääoma liikkuu noin 700 eurossa.

Espoon suurin rahasto on peruspalvelujen ja maanhankinnan investointirahasto. Se muodostettiin vuonna 2006 Espoon saamista Espoon Sähkö Oy:n osakkeiden myyntituloista. Rahaston sääntöjen mukaan sen tuotot tulee käyttää taloussuunnitelmassa määriteltyjen investointien ja maanhankinnan rahoitukseen. 

Rahaston alkupääoma oli 358 miljoonaa euroa ja sen markkina-arvo on nyt yli 600 miljoonaa. Tuottoja on siten 12 vuoden aikana kertynyt noin 250 miljoonaa euroa. Euroakaan tästä summasta ei ole käytetty kuntalaisten hyväksi tai hankittu kaavoitettavaa maata ratojen varrelta. Poikkeuksellisen mittavia metro- ja kouluinvestointeja rahoitetaan mieluummin lainarahalla. Jos Espoo edelleen omistaisi sähköyhtiön, se tuskin jättäisi ottamatta yhtiöstä osinkoja.

Espoossa veroprosentin korotukselle ei löydä kannatusta, vaikka kaupunginjohtajan mukaan ”verotuloilla pitäisi päästä maksamaan lainaa”. Vaihtoehdoiksi jää vain menojen leikkaaminen ja lisälainan otto. Ensi vuonna Espoo ottaa lisälainaa 120 miljoonaa euroa ja koko konserni 423 miljoonaa euroa. Lainanoton kannattavuutta on perusteltu sillä, että sen korkoprosentti on alempi kuin rahastojen tuottoprosentti, joka tosin on ollut vuoden 2017 alusta vain 1,3 prosenttia. Muutama vuosi sitten rahasto oli pahasti tappiolla.

Sijoittaminen on riskialtista eikä se ole kaupungin ydintoimintaa. Koska Espoo haluaa kasvaa kestävästi, se ei voi olla Suomen velkaisin kaupunki. Lainaraha on ollut halpaa, mutta jossakin vaiheessa korot nousevat ja lainojen maksu rasittaa yhä enemmän tulevien vuosien taloudenpitoa.

Espoolla ei ole strategiaa, vaan tarina. Se kertoo, mistä olemme tulossa, missä olemme ja minne olemme menossa. Sähkörahaston tarinasta puuttuu näkemys siitä, minne olemme menossa: koska rahaston tuottoja aletaan käyttää kuntalaisten hyväksi.  

Tässä vastaukseni Espoon sijoituspäällikon vastaukseen:

VIRKAMIEHET PÄÄTTÄVÄT ESPOON RAHASTOISTA

Espoon sijoituspäällikkö Maarit Vierunen vastasi arvosteluuni Espoon rahastojen käytöstä (HS mielipide 19.11.). Espoolla on kaksi ns. sähkörahastoa, jotka ovat peräisin Espoon Sähkö Oy:n osakkeiden myynnistä. Valtuuston päätöksen mukaan uudemman, ison rahaston 250 miljoonan euron tuotot saa käyttää, kun vanhempi pieni rahasto on purettu. Asia ei ole kuitenkaan ihan yksinkertainen.

Kuntalainen ja luottamushenkilö voi yrittää ymmärtää kaupungin taloudenpitoa vain julkisten asiakirjojen avulla. Valtuuston hyväksymän taloussuunnitelman mukaan pieni rahasto piti purkaa loppuun vuonna 2016. Lisäehtona oli, että pientä rahastoa ei pureta, jos verorahoitus riittää investointien rahoitukseen. Tuo ehto ei täyttynyt, mutta rahastoa ei silti purettu. Suuren rahaston tuotto ei siten ollut käytettävissä vuonna 2017. 

Pientä rahastoa ei lopetettu myöskään vuonna 2017, vaikka vuoden 2018 taloussuunnitelmassa näin lukee. Kuluvan vuoden talouden seurantaraportti kertoo vihdoin, että pieni rahasto olikin tarkoitus purkaa vasta vuonna 2018. Sijoituspäällikkö Vierusen mukaan rahasto on nyt lopultakin purettu tämän vuoden syyskuussa.

Asiakirjojen perusteella ei ole voinut päätyä muuhun käsitykseen kuin, että suuren rahaston tuotot olisivat olleet käytettävissä vuodesta 2017 lähtien. Näin ei siis kuitenkaan ole, koska virkamiehet ovat pantanneet pienen rahaston noin 10 miljoonan euron loppuerää ja siten lykänneet suuren rahaston tuottojen käyttöä.  

Espoon vuoden 2019 taloussuunnitelmassa suuren rahaston tuottoja luvataan purkaa vuosittain 15 miljoonaa euroa seuraavan kolmen vuoden aikana. Kuitenkin taas sillä varauksella, että rahastoa ei pureta, jos verorahoitus jatkossa riittää investointien rahoitukseen. Tältä osin harkintavalta ja tulkinta jäänee taas sijoitustoiminnasta innostuneille virkamiehille, joille vuonna 2015 siirrettiin rahastojen hallinto kaupunginhallitukselta. 

Espoon valtuustolla on nyt vuoden 2019 budjetin yhteydessä kaikki valta hillitä Espoon velkaantumista. Otetaan suuren sähkörahaston 250 miljoonan euron tuotot käyttöön vaikkapa päiväkotien ja koulujen investointeihin.