sunnuntai 3. helmikuuta 2019

PERIAATTEESSA KAIKKI ON HYVIN

Julkisuudessa on kauhisteltu ikäihmisten huonoa kohtelua. Pääosin ongelmat ovat olleet tiedossa jo vuosia, minkä vuoksi kauhistelu tuntuu hieman tekopyhältä

Itsekin mietin näitä jo lähes 20 vuotta sitten, kun kirjoitin kahden työkaverini kanssa VM:n keskustelualoitteen Parempaa halvemmalla? (68/2002). Pohdimme siinä sotepalvelujen kehittämistä kokonaistalouden ja asiakkaan näkökulmasta. Keskeisinä uhkina näimme palvelujen kurjistumisen ja samanaikaisen vero- ja maksupolitiikan kiristymisen. Vaadimme valtakunnallisia laatukriteereitä sekä niiden ulkopuolista arviointia ja valvontaa. Uhat ovat toteutuneet. Samalla suurten hoivajättien markkinaosuus on noussut 10 prosentista 50 prosenttiin.


Asia on siis tärkeä ja siitä pitää puhua.

Usein kuulee moitittavan lainsäädännön puutteita, minkä vuoksi kokosin tähän blogiin kaiken sen, mitä jokaisen on hyvä tietää lainsäädännöstä - ennen kuin alkaa vaatimaan siihen muutoksia ja lisäyksiä. Rajaudun tässä vain vanhustenhoitoon. Esitän blogin lopussa omat kommenttini.

Vuonna 2000 voimaan tulleeseen Suomen perustuslakiin on kirjattu perusoikeudet. Kaikki hyviä ja tärkeitä:



  • jokaisella on oikeus koskemattomuuteen ja turvallisuuteen
  • jokaisen yksityiselämä, kunnia ja kotirauha on turvattu 
  • kirjeen, puhelun ja muun luottamuksellisen viestin salaisuus on loukkaamaton 
  • jokaisen omaisuus on turvattu
  • jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon, lailla taataan jokaiselle oikeus perustoimeentulon turvaan vanhuuden aikana


Tätä oikeutta on perusteltu näin: Avun saamisen edellytykset selvitetään yksilökohtaisella tarveharkinnalla. Välttämättömällä toimeentulolla ja huolenpidolla tarkoitetaan sellaista tulotasoa ja palveluja, joilla turvataan ihmisarvoisen elämän edellytykset. Tällaiseen tukeen kuuluu esimerkiksi terveyden ja elinkyvyn säilyttämisen kannalta välttämättömän ravinnon ja asumisen järjestäminen.

Julkisen vallan (valtion ja kunnan) on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut.

Tätä oikeutta on perusteltu näin: Palvelujen riittävyyttä arvioitaessa voidaan lähtökohtana pitää sellaista palvelujen tasoa, joka luo jokaiselle ihmiselle edellytykset toimia yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä.

Perustuslain mukaan virkamiesten on aina toimittava lainmukaisesti. Jos vanhuspalveluihin liittyy merkittävää julkisen vallan käyttöä, kuten voimakeinojen käyttöä tai puuttumista perusoikeuksiin, päätösvalta on aina viranomaisilla. Julkiset hallintotehtävät eli oikeuksia, velvollisuuksia ja etuja koskevat päätökset tehdään myös virkavastuulla. Jos lailla niin päätetään, näitä tehtäviä voidaan siirtää myös yksityisille, jos se on tarpeen tehtävän tarkoituksenmukaiseksi hoitamiseksi eikä se vaaranna perusoikeuksia, oikeusturvaa tai muita hyvän hallinnon vaatimuksia.

Vanhuspalveluista on säädetty useissa laeissa, joissa kaikissa luvataan ”yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista”.

Vanhuspalveluja koskee tavalla tai toisella lähes 10 lakia, joissa on yhteensä yli 200 pykälää. Keskeisiä lakeja ovat sosiaalihuoltolaki, laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista eli vanhuspalvelulaki, laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista eli asiakaslaki sekä laki yksityisistä sosiaalipalveluista. Kaikki nämä lait on säädetty 2000-luvulla.

Lainsäädännön tarkoituksena on tukea ikääntyneen väestön hyvinvointia, terveyttä, toimintakykyä ja itsenäistä suoriutumista sekä parantaa iäkkään henkilön mahdollisuutta saada laadukkaita sosiaali- ja terveyspalveluja.

Asiakkaalla on lakisääteisiä oikeuksia:

  • saada laadultaan hyvää sosiaalihuoltoa ja hyvää kohtelua ilman syrjintää
  • hänen ihmisarvoaan ei saa loukata
  • hänen vakaumustaan, yksityisyyttään ja itsemääräämisoikeuttaan täytyy kunnioittaa
  • hänen toivomuksensa, mielipiteensä, etunsa, yksilölliset tarpeensa, äidinkielensä ja kulttuuritaustansa on otettava huomioon
  • hänen oikeutensa ja velvollisuutensa, erilaiset vaihtoehdot ja niiden vaikutukset on selvitettävä ymmärrettävästi

Sosiaalihuollon on perustuttava yhdessä tehtyyn palvelu- tai hoitosuunnitelmaan sekä viranomaisen päätökseen tai kirjalliseen sopimukseen.

Tyytymättömällä asiakkaalla on oikeus tehdä muistutus laitoksen vastuuhenkilölle tai johtavalle viranhaltijalle. Muistutukseen annettu vastaus on perusteltava, mutta siihen ei saa hakea muutosta valittamalla.

Kunnalla on laaja lakisääteinen vastuu:

Kunnan yleisenä tehtävänä on laatia vuosittain vanhuspalvelusuunnitelma ja osoittaa siihen riittävät voimavarat, arvioida sosiaalipalvelujen riittävyyttä ja laatua alueellaan, kerättävä säännöllisesti palautetta palveluja käyttäviltä, heidän omaisiltaan ja läheisiltään sekä kunnan henkilöstöltä ja järjestettävä neuvontapalveluja.

Kunnan on järjestettävä ikääntyneen väestön sosiaalipalvelut sisällöltään, laadultaan ja laajuudeltaan lain mukaisesti, oikea-aikaisesti, riittävästi ja, että palvelut ovat saatavissa yhdenvertaisesti. Yksityisten palvelujen laatu varmistetaan sopimuksella ja palvelusuunnitelmalla.

Palveluja tarvitsevalle on laadittava palvelusuunnitelma. Jos henkilö tarvitsee kiireellisiä palveluja, päätös on tehtävä viipymättä. Muiden kuin kiireellisten palvelujen myöntämisestä on tehtävä päätös ilman aiheetonta viivytystä ja palvelut on järjestettävä viimeistään kolmen kuukauden kuluttua päätöksen teosta.

Palvelua koskevaan päätökseen voi hakea muutosta valittamalla hallinto-oikeuteen 30 päivän kuluessa tiedon saatuaan. Hallinto-oikeuden päätökseen ei saa hakea muutosta.

Pitkäaikainen hoito ja huolenpito on annettava ensisijaisesti kotiin annettavilla avopalveluilla. Pitkäaikaista laitoshoitoa järjestetään vain, jos siihen on lääketieteelliset perusteet tai asiakasturvallisuuteen tai potilasturvallisuuteen liittyvät perusteet. Kunnan on turvattava hoitojärjestelyn pysyvyys. Hoito on toteutettava niin, että iäkäs henkilö voi kokea elämänsä turvalliseksi, merkitykselliseksi ja arvokkaaksi ja, että hän voi ylläpitää sosiaalista vuorovaikutusta sekä osallistua mielekkääseen, hyvinvointia, terveyttä ja toimintakykyä edistävään ja ylläpitävään toimintaan. Iäkkäille avio- ja avopuolisoille on järjestettävä mahdollisuus asua yhdessä

Asumispalvelun, laitoshoidon ja kotipalvelun henkilöstömitoituksesta ei säädetä laissa. Lain mukaan henkilöstön määrän, koulutuksen ja tehtävärakenteen on vastattava palveluja saavien määrää ja palvelun tarvetta ja turvattava laadukkaat palvelut. Toimitilojen ja varusteiden pitää olla riittävät ja asianmukaiset.


Yksityisellä palveluntuottajalla on myös lakisääteisiä velvollisuuksia:

Ympärivuorokautinen hoito on luvanvaraista. Luvan myöntää AVI:n tai, jos toimintaa on usean AVI:n alueella, Valvira. Lupahakemuksessa on mainittava mm. henkilöstön määrä ja koulutus. Lupa myönnetään, jos tilat ja henkilöstön lukumäärä ovat riittävät ja asianmukaiset. Lupaan voidaan liittää asiakasturvallisuuden varmistamiseksi välttämättömiä ehtoja palvelujen määrästä, henkilöstöstä, tiloista, laitteista ja toimintatavoista

Muun kuin ympärivuorokautisen hoidon aloittamiseen riittää ilmoitus. Laki velvoittaa palveluntuottajaa järjestämään palvelukokonaisuuden sopimuksen ja palvelusuunnitelman mukaisesti. Omavalvontasuunnitelma on pidettävä julkisesti nähtävänä. Vuosittain on annettava AVI/Valviralle toimintakertomus. AVI/Valvira voi tarkistaa toimitilat myös ennalta ilmoittamatta, jos tarkastuksen tekemiseen on perusteltu syy. Pysyväisluonteiseen asumiseen käytettävät tilat saa tarkistaa vain palvelun tuottajan suostumuksella

Vanhushoidon valvonta perustuu ensisijaisesti omavalvontaan, ohjaukseen, neuvontaan ja yhteistyöhön.

Sosiaalihuollon henkilöstöllä on lakisääteinen velvollisuus ilmoittamaan viipymättä toiminnasta vastaavalle, jos hän huomaa epäkohtia tai ilmeisiä epäkohdan uhkia, kuten asiakkaan kaltoinkohtelua tai perusoikeuksien rajoittamista. Lain mukaan ilmoituksen tehneeseen henkilöön ei saa kohdistaa kielteisiä vastatoimia ilmoituksen seurauksena. Ilmoituksen vastaanottajan on ilmoitettava asiasta kunnan virkamiehelle. Ilmoituksen tehneen on tarvittaessa ilmoitettava asiasta myös AVI:lle.

AVI/Valviralla on käytettävissä myös järeämpiä keinoja:

Huomautusvoidaan antaa virheellisestä menettelystä tai velvollisuuden laiminlyönnistä.

Määräyspuutteiden korjaamiseen tai epäkohtien poistamiseen voidaan antaa, jos toimintaan ei ole haettu lupaa tai ilmoitettu siitä tai havaitaan asiakasturvallisuutta vaarantavia puutteita, muita epäkohtia tai lain vastaista. Määräykselle annetaan määräaika ja sitä voidaan tehostaa sakon uhalla.

Toiminta voidaan keskeyttää tai määrätä käyttökieltoonjos asiakasturvallisuus sitä edellyttää. Määräystä voidaan tehostaa sakon uhalla.

Toimilupa voidaan peruuttaa jos on olennaisesti rikottu lakia tai sen nojalla annettuja säädöksiä tai määräyksiä eivätkä aikaisemmat huomautukset ja määräykset ole tehonneet.

Omia näkemyksiäni:

Asiakkaan oikeusturvan ja kuluttajansuojan kannalta olisi tärkeää, että tyytymätön asiakas uskaltaisi ja osaisi valittaa kotihoidon tai hoivakodin palveluista. Nyt hänellä on lakisääteinen oikeus tehdä muistutus vain laitoksen vastuuhenkilölle tai virkamiehelle. Vastauksesta ei saa valittaa hallinto-oikeuteen. Vähän epäilen, kuinka tehokas tällainen muistutus voi olla.

Jonkin verran korkeampi kynnys on tehdä kantelu AVI:lle, oikeuskanslerille tai eduskunnan oikeusasiamiehelle virheellisestä menettelystä tai laiminlyönnistä. Rikoslaissa määriteltyjen rikosten osalta voi kääntyä poliisin puoleen. Rangaistaviksi on säädetty mm. pahoinpitely, kuolemantuottamus, vammantuottamus, vaaran aiheuttaminen ja heitteillepano.

Yhtä hankalalta tilanne näyttää hoivakodin työntekijöiden osalta. Vaitiolosopimuksen allekirjoittamisen jälkeen kuka uskaltaa valittaa työnantajansa toiminnasta. Tuskin kukaan.

Toiveet kohdistuvat siis yleisesti sosiaalihuollon henkilöstöön. Lakisääteinen ilmoittamisvelvollisuus on ollut voimassa vasta vuoden 2016 alusta ja on vaikea arvioida, minkälaisiin muutoksiin toiminnasta vastaavalle tehdyt ilmoitukset voivat johtaa. Lisätukea löytyy rikoslaista, jossa on säädetty rangaistavaksi pelastustoimen laiminlyönti eli jos joku, tietäen toisen olevan hengenvaarassa tai vakavassa terveyden vaarassa on tälle antamatta tai hankkimatta apua, jota häneltä voidaan kohtuudella edellyttää, on tuomittava sakkoon tai vankeuteen.

Kunnilla on laaja vastuu sekä palvelujen sisällöstä että sopimusten tekemisestä yksityisten palveluntuottajien kanssa. Sopimukseen voi laittaa tiukat sanktiot, mutta kunnan oikeus rajoittuu sopimuksen valvontaan. Lakisääteinen valvontavastuu ja -oikeus on AVI/Valviralle, joka valvoo lainsäädännön noudattamista, ei sopimuksen noudattamista. Kokonaisuus vaikuttaa epäselvältä.

AVI/Valviran valvontaresurssien on todettu olevan huonot, joten pahimmillaan kukaan ei puutu epäasialliseen toimintaan. Lainsäädännön lisäksi pitäisi olla selkeät valtakunnalliset laatukriteerit sekä niiden ulkopuolinen arviointi ja valvonta. Valvojien lukumäärän lisäämisessä on kysymys rahasta, ei lainsäädännöstä.

En voi millään ymmärtää, miksi laissa on säädetty, että pysyväisluonteiseen asumiseen käytettävät tilat saa tarkistaa vain palvelun tuottajan suostumuksella. Tältä osin lakia pitäisi muuttaa.

Sitten vielä hoitajamitoituksesta, jos joku on jaksanut lukea tänne asti. Oma näkemykseni on, että lainsäädännössä pitäisi noudattaa yhdenmukaista logiikkaa. Uuteen varhaiskasvatuslakiin ei otettu säännöksiä henkilöstömitoituksesta, vaan mitoituksesta säädetään tarkemmin valtioneuvoston asetuksessa. Laki sallii sen, että mitoituksesta voidaan tarvittaessa poiketa. Malli on hyvä (olin itse varhaiskasvatuslakityöryhmässä valmistelemassa lakia). Asetuksessa voidaan helpommin huomioida erilaisten hoivapalvelujen mitoituksia. Lisäksi on tosiasia, että aina ei ole saatavilla päteviä työntekijöitä.

Varhaiskasvatuslaki eroaa vanhuspalvelulaista myös siinä, että varhaiskasvatusrikkomuksesta voidaan määrätä sakkoa, jos yksityinen toimija tahallaan laiminlyö ilmoitusvelvollisuuden tai toimii ilman rekisteröintiä tai vastoin määräystä tai kieltoa. Rangaistussäännös voisi tuoda velvoittavuutta myös vanhustenhuoltoon.

keskiviikko 22. elokuuta 2018

PÄÄKAUPUNKISEUTU RAKENTUU RAITEIDEN VARRELLE


Pääkaupunkiseutu kasvaa vauhdilla. On tehokasta ja ympäristöystävällistä siirtää suuria massoja paikasta toiseen raiteita pitkin, junilla ja metrolla. Kuntarajoilla ei ole väliä, kun ihmiset liikkuvat kotoa töihin, palveluiden luo ja harrastuksiin. Rakennusliikkeet näyttävät myös keskittävän rakentamista raiteiden varrelle. Samoin palvelut keskittyvät asemaseuduille.

Rataverkosto ja sen kehittäminen on siis tärkeä asia pääkaupunkiseudun kehittämisen kannalta. Veronmaksajina meidän jokaisen pitäisi olla kiinnostunut ratainvestoinneista ja niiden ylläpidosta myös sen takia, että ne rahoitetaan pääosin verovaroilla. Kalliit investoinnit kilpailevat samoista rahoista julkisten palvelujen kanssa. 

Kerron tässä blogissani kuka päättää ja kuka maksaa liikenneinfran. Avaan kuitenkin ensin nykytilanteen ja omat visioni.

Pääkaupunkiseudun rataverkosto

Rataverkosto on nyt nelihaarainen. Pääraiteet kulkevat Helsingin rautatieasemalta Tampereen ja Turun suuntaan. Helsingistä itään ja länteen kulkeva metrolinja täydentää rataverkkoa. Uusi poikittainen Kehärata parantaa yhteyksiä etenkin lentokentälle ja yhdistää pääraiteet. 

Metrolinja vedettiin alun perin kulkemaan lähellä merenrataa ja samoin se jatkuu myös Espoossa. Kalliille metrolle on saatava riittävän paljon käyttäjiä, minkä vuoksi tarvitaan bussien syöttöliikennettä niiltä alueilta, jotka eivät ole rataverkoston varrella. 

Tulevaisuudessa Raide-Jokeri parantaa poikittaisliikennettä, Pisara-rata vähentää Helsingin keskustan ruuhkia ja Espoon kaupunkirata Leppävaarasta Espoon keskukseen parantaa yhteyksiä sillä suunnalla.   

HSL:n ensi vuonna käyttöön tuleva kaarimalli poistaa viimeisetkin rippeet kuntarajoista. B ja C vyöhykkeen raja on tärkein, koska AB-alueella lipun hinta tulee olemaan merkittävästi halvempi kuin ABC-alueella. Helsinkiläisten toiminta-alue laajenee nykyisestä pitkälle Espoon ja Vantaan puolelle ja noin 150 000 espoolaista pääsee AB-lipun piiriin. 

Tulevaisuuden viisaita valintoja?

Jos minä saisin päättää, valtio ottaisi vahvan roolin joukkoliikenteen infran kehittäjänä ja maksajana, kuten on tehty Ruotsissa. HSL:n pitäisi keskittyä vain joukkoliikenteen järjestämiseen. Pakottaisin kyllä HSL:n kuuntelemaan paremmin kuntalaisten tarpeita.

Miettisin myös tarkkaan, mitä kaikkea kannattaa lähteä kilpailuttamaan. Jos kilpailuttamisella haetaan suuria säästöjä ja rahat vedetään todella tiukille, voi käydä köpelösti. Pahimmillaan rataverkosto pääsee huonoon kuntoon ja se vasta onkin kallista pitkällä aikavälillä. 

Enemmän minulla tosin on kysymyksiä kuin vastauksia: Mitä toimintoja julkisen sektorin kannattaa pitää itsellään? Onko raiteet ja raskas kalusto syytä pitää julkisella puolella? Kuinka paljon verovaroja kannattaa laittaa toimivaan joukkoliikenteeseen, ml. infran rakentaminen ja sen kunnossapito? Mikä on oikea vastuunjako yhteiskunnan ja palvelujen käyttäjien välillä? 
Jotta keskustelu pysyisi oikeissa asioissa, kerron seuraavaksi kuka tällä hetkellä päättää ja kuka maksaa liikenneinfran. 

Koska asiat ovat niin monimutkaisia, tarvittaisiin lisää keskustelua ja vaihtoehtojen punnintaa. Toivon todella, että ensi kevään vaaleissa puolueet tuovat esille omia linjauksiaan.

Kuka päättää ja kuka maksaa?

Liikenneinfran päätöksentekoon ja rahoitukseen liittyy monta eri tahoa:

-          Valtio vastaa raideliikenteestä, koska rataverkko parantaa koko maassa alueiden saavutettavuutta ja lisää siten koko Suomen talouskasvua. Valtio kerää tarvittavat rahat valtion tulo- ja kulutusveroilla.
-          HSL kuntayhtymä vastaa koko pääkaupunkiseudun joukkoliikenteestä, mutta etenkin bussiliikenteestä. HSL siis vastaa mm. metron syöttöliikenteen suunnittelusta ja toimivuudesta, mutta niissä rajoissa, mitä kunnat suostuvat maksamaan. Joukkoliikenteen rahoitus kerätään puoliksi kunnilta ja puoliksi matkustajilta lipun hinnoissa. Jos kunta haluaa satsata joukkoliikenteeseen, sen on myös oltava valmis maksamaan kustannukset.
Liikenneinfran rahoitus kiertää monimutkaisesti HSL:n kautta. HSL maksaa puolet infrasta, mutta kerää rahat kunnilta ja matkustajilta. Se kunta, jonka alueelle infra tulee, maksaa suurimman osan kustannuksista. Vastaavasti kunta saa HSL:ltä korvausta siitä, että sen alueella olevaa infraa käytetään joukkoliikenteeseen.
-          Pääkaupunkiseudun suuret kunnat Helsinki, Espoo ja Vantaa suunnittelevat kaupunkiensa kehittämistä, kukin tahollaan. Kaavoittivatpa kaupungit alueitaan miten tahansa, rakennusliikkeet rakantavat mieluusti raiteiden varrelle, mikä lisää raiteita koskevien päätösten merkittävyyttä. Suurin osa liikenneinfrasta on jo rakennettu, pääosin Helsingin alueelle. Kehäradan osalta valtio maksoi kustannuksista 70 %, HSL ja pääosin Vantaan kaupunki 30 %. Länsimetron osalta tilanne oli päinvastainen; valtio maksaa kuluista 30 % (myös euromääräinen raja), HSL ja etenkin Espoon kaupunki loput.  
-          HKL eli Helsingin kaupungin liikennelaitos omistaa Helsingin metroradan, raitiotiet, metroasemat, raitiovaunut ja metrojunat sekä vastaa koko metro- ja raitiotieliikenteen liikennöinnistä ja kunnossapidosta. Vastuu metron kuljettajista ja metron toimivuudesta on siis HKL:llä.
-          Länsimetro Oy vastaa Ruoholahdesta eteenpäin metron rakentamisesta ja omistaa metron raiteet, tunnelit, asemat ja pysäköintitilat. Yhtiö ei vastaa metron liikenteestä eikä bussien syöttöliikenteestä. Yhtiö toteuttaa sen, mitä Espoon ja Helsingin valtuustot päättävät metron hankesuunnitelman osalta. 

Liikenneinfra on kallista

Lähes kaikki infra maksetaan meidän verorahoilla (pieni osa peritään HSL:n lippujen hinnoissa), minkä vuoksi on tärkeä tietää, paljonko tämä lysti maksaa.

Länsimetro on ollut Suomen kallein infrahanke. Metron 1. vaihe Ruoholahdesta Matinkylään maksoi noin 1,2 miljardia euroa ja toinen vaihe Matinkylästä Kivenlahteen saman verran. Suurin maksaja on Espoon kaupunki. Valtio maksaa koko länsimetrosta 490 miljoonaa euroa ja Helsinki reilut 100 miljoonaa euroa. Loput maksaa pääosin Espoo, joskin puolet rahoista kiertää HSL:n kautta (käytännössä maksaja on pääosin Espoo).

Kehärata maksoi noin 800 miljoonaa euroa. Tästä valtio maksoi 70 % ja HSL ja Vantaa loput.
Pisararata tulee maksamaan noin 1,3 miljardia euroa, Raide Jokeri noin 355 miljoonaa euroa ja Espoon kaupunkirata Leppävaarasta Espoon keskukseen noin 200 miljoonaa euroa. Kustannukset maksaa pääosin valtio, osittain EU:n tuella.

Jos Tampereelle tehdään kolmas raide, sen arvioidaan maksavan 700 miljoonasta yhteen miljardiin. Jos Turkuun tehdään ns. tunnin juna, se maksaa noin 2 miljardia. Nämä kulut maksaa valtio, toivon mukaan osittain EU:n tuella. 

Loppulauseena vielä sananen Histasta. Olen vastustanut tällaisten "korpilähiöiden" rakentamista ja ollut osaltani vaikuttamassa siihen, että KHO kumosi kaavan raideyhteyden puuttumisen vuoksi. Jos tunnin juna Turkuun toteutuu, se mahdollistaa Histan rakentamisen. Tämä kuitenkin sillä edellytyksellä, että nopea juna pysähtyy Histan asemalla (mihin en usko) tai rinnalle rakennetaan toinen raide lähijunaliikennettä varten. Itse pitäisin parempana pääkaupunkiseudun tiivistämistä nykyisten raiteiden varrelle.



torstai 1. maaliskuuta 2018

ESPOOLLA ON RAHAA KORJATA PÄIVÄKODIT JA KOULUT



Espoon vuoden 2017 tilinpäätöksen ennakkotieto on nyt julkistettu. Sen mukaan Espoolla menee hyvin. Kaupunki kasvaa, verotuloja kertyy ennakoitua enemmän ja työttömyys vähenee. 

Muihin kaupunkeihin verrattuna Espoolla menee erittäin hyvin. Millään muulla kaupungilla ei liene vastaavanlaisia rahastoja kuin Espoolla. 

Espoon peruspalvelujen ja maanhankinnan investointirahasto

Vuonna 2006, kun Espoo myi Espoon sähkö Oy:n osakkeet, kaupunki laittoi myynnistä saadut 358 miljoonaa euroa peruspalvelujen ja maanhankinnan investointirahastoon. Rahaston sääntöjen mukaan tuotot tulee käyttää taloussuunnitelmassa määriteltyjen investointien ja maanhankinnan rahoitukseen. 

Rahaston markkina-arvo on nyt yli 600 miljoonaa euroa ja se on tuottanut historiansa aikana noin 180 miljoonaa euroa. Viime vuonna rahasto tuotti lähes 40 miljoonaa euroa. Näistä tuotoista ei ole käytetty euroakaan kuntalaisten hyväksi.

Miksi Espoo ei korjaa päiväkotejaan ja koulujaan?

Vaikka Espoolla menee nyt hyvin, valtuuston käsittelyssä oli 26.2. esittelyteksti, jonka mukaan talouden tasapainottaminen ilman veronkorotuksia edellyttää investointitason laskemista, palvelutason ja tarjonnan tarkastelua, maksupolitiikan tarkistamista sekä tuottavuuden parantamista koko Espoo konsernissa. Suomeksi sanottuna, vähemmän rakentamista ja korjaamista, lisää palvelujen heikentämistä ja maksujen korottamista.  

Kysyin valtuustossa, voidaanko Espoossa todella laskea investointitasoa, kun koko ajan puhutaan huonokuntoisista päiväkodeista ja kouluista. Yleinen väite on, että rahaa ei riitä kaikkiin tarvittaviin investointeihin.

Kysyin myös, taas kerran, miksi Espoo ei halua käyttää omia rahojaan eli rahastoissa olevien varojen tuottoja espoolaisten lasten, nuorten ja opettajien hyväksi? 

Miksi investointirahastoa ei käytetä kuntalaisten hyväksi?

Vuoden 2017 talousarviossa investointirahaston tuotoksi arvioitiin noin 15 miljoonaa euroa, jotka oli tarkoitus käyttää investointeihin. Juuri niin kuin rahaston säännöissä edellytetään. Vuoden 2018 talousarviossa ja taloussuunnitelmassa kuitenkin todettiin, että vuonna 2017 rahaston tuottoista käytettiin vain 2,7 miljoonaa euroa. Vuoden 2017 tilinpäätöksen ennakkotiedon mukaan talouden hyvästä vedosta johtuen talousarvioon merkittyä 15 miljoonan euron rahaston purkua ei toteutettukaan. 

Jos oikein ymmärrän, vuoden 2017 tuotosta ei käytetty yhtään euroa investointeihin, vaikka tuotto oli peräti 40 miljoonaa euroa. Ensin siis budjetoitiin varovaisesti eli alakanttiin ja sitten tuotto siirrettään kokonaan rahaston pääomaan. 

Tilanne oli sama vuonna 2016. Silloinkin talousarvion mukaan investointirahaston tuotoista piti käyttää investointeihin 15 miljoonaa euroa, mutta niin ei tehtykään. Joku vaan päätti vastoin talousarvion kirjausta menetellä toisin.

Espoon ydintehtävä ei ole sijoittaminen

Jos Espoon ydintehtävänä olisi sijoitustoiminta, kaikki olisi hyvin. Tosin taitava sijoittajakin kotiuttaa joskus voittonsa. 

Vuonna 2006 ei varmaan kukaan olisi hyväksynyt rahastoa, jonka tuotoilla kartutetaan aina rahaston pääomaa. Niinpä perustettiinkin rahasto, jonka tarkoitus on hyödyntää kuntalaisia. Vaikka sijoitustoiminta olisi kuinka mukavaa, kaupungin on vähintäänkin käytettävä sijoitustoiminnan tuotot kuntalaisten hyväksi. 

Tarvitaan kuitenkin myös pitkän aikavälin strategia; pidetäänkö rahaston pääoma koskemattomana maan tappiin, vai milloin on oikea aika purkaa myös rahaston pääomaa ja käyttää rahat espoolaisten hyväksi.

Espoon ydintehtävä on kuntalaisten hyvinvoinnista huolehtiminen

Espoo ei voi nyt toteuttaa tarpeellisia investointeja, koska talous on saatava tasapainoon. Tämän vuoksi on päätetty, että lainaa ei lisätä, verotusta ei kiristetä ja investointikatolla rajoitetaan investointeja.

Ymmärrän hyvin, että lainaa saa nyt alhaisella korolla. Päiväkotien ja koulujen korjaamiseen ja rakentamiseen otetut lainat on kuitenkin korkoineen maksettava takaisin verotuloilla. Toisin kuin yrityksissä, tällaiset investoinnit eivät tuota mitään kassavirtaa, jolla lainat voitaisiin maksaa. 

Ehdotin valtuustossa vuoden 2019 taloussuunnitelmaan kirjausta investointirahaston tuottojen käytöstä päiväkotien ja koulujen nopeaan korjaamiseen ja rakentamiseen. Tehdään tarvittavat investoinnit jo lähivuosina, ei 10 vuoden aikana. Siihen meillä on varaa. Lasten, nuorten ja opettajien terveyden vaarantamiseen meillä ei ole varaa. Tehdään nyt oikea arvovalinta.