perjantai 7. huhtikuuta 2023

Kiinnostaako länsimetro? Saako siitä oppia isojen julkisten infrahankkeiden toteuttamiseen?

 


 

Valtio ja kunnat rahoittavat teiden, katujen ja raiteiden rakentamista verovaroilla. Siksi on tärkeää, että hankkeet hoidetaan tehokkaasti ja ne pysyvät sekä budjetissa että aikataulussa.

Pääministeri Sipilä kutsui vuoden 2016 lopulla TEM:n entisen kansliapäällikön Erkki Virtasen selvittämään valtion (soveltuu pääosin myös kuntiin) rahoittamien rakennushankkeiden tehokkuutta sekä niiden aikataulu- ja kustannusongelmia. Selvitys paljasti, että sellaiset hankkeet, joissa valtio on mukana rahoittajana, näyttävät pääsääntöisesti epäonnistuvan. Virtanen esitti 11 suositusta, mm., että vaativissa rakennushankkeissa erityisesti kuntasektorilla käytettäisiin pääsääntöisesti allianssimallia ja, että hankkeen johtoelimeen nimitetään riittävän asiantunteva valtion edustaja.

Allianssimalli perustuu korostetusti kaikkien osapuolten tiiviiseen yhteistyöhön, jossa tavoiteaikataulun ja -kustannusten alittamista sekä virheiden ja puutteiden poistamista kannustetaan tulospalkkioilla.

Seuraava hallitus joutuu päättämään useiden miljardien infrahankkeista kuten Suomiradasta ja Turun tunnin junasta; toteutetaanko hankkeet ja, minkälaisella mallilla voidaan varmistaa, että hankkeet pysyvät budjetissa ja aikataulussa. Vaikka en itse kannata Turun tunnin junan rakentamista, infrahankkeiden päätöksenteossa (jos ne siis päätetään toteuttaa) kannattaisi hyödyntää viimeisintä tietoa. Länsimetro Oy:n pitkäaikaisena hallituksen jäsenenä kerron tässä blogissa oman ymmärrykseni mukaan sen, miksi länsimetron toinen vaihe onnistui niin hyvin.

Länsimetrosta

Ensin lyhyt kertaus siitä, mikä länsimetro on:

Länsimetro käsittää 21 kilometriä raiteita, 13 asemaa, maanalaisen metrovarikon sekä liityntäpysäköintitiloja ja bussiterminaaleja. Yli kaksi miljardia veronmaksajien rahoja.

Hankkeen rakentamisesta vastaa Länsimetro Oy, josta Espoo omistaa 84,4 % ja Helsinki 15,6 %. Kunnat rahoittavat hankkeen ja valtion rahoitusosuus koko hankkeesta on 242 miljoonaa euroa. Länsimetro Oy:n hallituksessa on kolme kuntien virkamiestä ja kolme poliittista päättäjää. Hankkeessa ei käytetty allianssimallia.

Ensimmäinen vaihe Ruoholahdesta Matinkylään (14 kilometriä ratalinjaa ja kahdeksan asemaa) valmistui vuonna 2017. Hanke ei pysynyt budjetissa eikä aikataulussa.

Toinen vaihe Matinkylästä Kivenlahteen (seitsemän kilometriä ratalinjaa, viisi asemaa ja varikko) valmistui syyskuussa 2022. Vuonna 2012 tehdyn toisen vaiheen hankesuunnitelman mukaan kustannukset olivat 800 miljoonaa euroa ja valmista piti olla vuonna 2020. Vuonna 2018 hankesuunnitelmaan tehtiin muutoksia ja budjetti nostettiin 1 159 miljoonaan euroon. Toisen vaiheen liikenne käynnistyi joulukuussa 2022.

Länsimetron toinen vaihe Matinkylästä Kivenlahteen ei pelkästään pysynyt aikataulussa ja budjetissa, vaan jopa alitti budjetin noin 100 miljoonalla eurolla.

Länsimetro mahdollistaa Espoossa monenlaista

Länsimetrosta sanotaan usein, että se mahdollistaa toimivan kaupunkirakenteen, palvelujen keskittämisen sekä runsaasti uusia työpaikkoja ja asutusta. Vuoteen 2050 mennessä metron varteen tulee vielä koteja 70 000 uudelle asukkaalle, joista Finnooseen 17 000, Espoonlahteen 12 000 ja Kivenlahteen 10 000. Uudet työpaikat ja asukkaat lisäävät ajan myötä myös Espoon tuloja, vaikka kokonaishyötyjä on vaikea laskea. Joukkoliikenteen siirtäminen metroon auttaa Espoota saavuttamaan hiilineutraaliustavoitteen.

Sitä voi tietysti miettiä, haluammeko me espoolaiset tällaista kaupunkikuvaa. Vaikka olin itse aikoinaan päättämässä metron maanpäällisistä asemakaavoista, paperilla rakentaminen ei näyttänyt ihan näin hurjalta. Ja lisää siis vielä tulee reilusti, korkeita kivitaloja ja palvelujen keskittämistä kauppakeskuksiin.

Miksi Länsimetron toinen vaihe onnistui?

Metron oppeja käsiteltiin Länsimetro Oy:n järjestämässä seminaarissa 29.3.2023. Tässä seminaarin anti omin sanoin:

 -          Länsimetron ensimmäisestä vaiheesta opittiin paljon ja toisessa vaiheessa organisaatiossa oli valmiina osaavat, sitoutuneet tekijät, luotettava kustannustieto ja vahva kulttuuri. Näyttää siltä, että isot hankkeet kannattaakin vaiheistaa ja edetä asteittain.

-          Hankkeella oli selkeät suunnitelmat, tavoitteet ja tehokas johto. Suunnittelun etenemistä täytyy kuitenkin seurata tarkkaan ja laittaa riittävästi paukkuja suunnittelun ohjaamiseen.

-          Projektin aikataulu pysyi koko ajan hallinnassa, samoin sen laajuus, sillä muutoksia tehtiin vain muutama (vuoden 2018 tarkistus oli perusteltu). On kuitenkin syytä varautua siihen, että urakoitsijoille asetetut aikataulut eivät välttämättä pidä eivätkä niiltä saadut tiedot ole aina saatavissa ja ajan tasalla.

-          Riskianalyysi käsitti yli 1 000 tunnistettua riskiä, mukaan lukien aikataulu ja kustannukset. Tässä yhteydessä havaittiin, että riskienhallinta vaatii aikaa ja edellyttää ajantasaista tietoa. Työtä ei voi täysin ulkoistaa, vaan mukana täytyy olla myös omaa henkilöstöä. Riskianalyysin tulosten täytyy johtaa myös niiden edellyttämiin muutoksiin.

-          Hanketta ei hoidettu allianssimallilla, mutta projektiorganisaatio oli integroitu eli Länsimetro Oy:n työntekijät ja konsultit toimivat samassa organisaatiossa ja työtilassa, yhteisessä big roomissa. Tieto kulki eikä päätöksiä keskitetty. Tällainen toimintamalli vaatii avoimuutta ja luottamusta eikä välttämättä sovi kaikille. Omistajakaupunkien kanssa käytiin myös jatkuvaa vuoropuhelua.

-          Tilannekuva oli koko ajan kunnossa etenkin Länsimetro Oy:ssä. Tilannekuva kattoi aikataulun, kustannukset, riskien tunnistamisen, laatudokumenttien ajantasaisuuden, yhteistyön toimivuuden jatkuvan seurannan ja työturvallisuuden varmistamisen. Datan keräämisessä kannattaa kuitenkin keskittyä vain siihen dataan, jota voi myös hyödyntää. Turhaa dataa ei kannata kerätä.

Pari varoituksen sanaa lopuksi:

Suuret, julkiset infrahankkeet pysyvät todennäköisesti hallinnassa, jos niiden budjetit ja aikataulut tehdään riittävän/liian väljiksi. Rakentamisesta vastaava organisaatio laatii yleensä hankesuunnitelman, jonka perusteella nämä keskeiset onnistumisen mittarit asetetaan. Päätöksentekijöillä ja maksajilla pitäisi kuitenkin olla riittävästi asiantuntemusta arvioida/kiistää laskelmien oikeellisuus ja varmistaa, että myös veronmaksajien etu toteutuu. Tähän Erkki Virtanen ei puuttunut.

Jos/kun hanke yhtiöitetään, yhtiön hallituksen jäsenten tehtävänä on ajatella vain yhtiön etua. Yhtiöittämisen jälkeen kaikki yhtiön asiakirjat ovat ei-julkisia.

 

 

 

torstai 6. huhtikuuta 2023

Kohti demarien puoluekokousta - Nuuksion työväenyhdistyksen aloitteet

SDP:n puoluekokous on syyskuussa 2023. Olen ollut puoluekokousedustajana useissa puoluekokouksissa ja tavoittelen paikkaa myös tulevan syksyn kokoukseen. Siellä tulen puolustamaan, kaiken muun aktiivisuuden lisäksi, alla olevia Nuuksion työväenyhdistyksen aloitteita. Nämä ovat minulle tärkeitä asioita, joista olen kirjoittanut ja puhunut jo pitkään:

1.       Kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen tuotantoa on lisättävä nostamalla valtakunnallinen tavoite 13 000 asuntoon vuodessa, matalasuhdanteessa vielä enemmän. MAL-sopimusalueilla ARA-asuntotuotannon osuus on korotettava 40 prosenttiin. Korkotukea on nostettava ja omavastuukoron määräytyminen on muutettava automaattisesti seuraamaan korkotason muutoksia.

Perustelut:

Suomen perustuslain mukaan julkisen vallan eli valtion ja kuntien on edistettävä jokaisen oikeutta asuntoon. Kuitenkin erityisesti suurissa kaupungeissa asuminen on kallista eikä kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja ole riittävästi, mikä on johtanut asumistukimenojen kasvuun.  Tästä huolimatta yhä useammin esiintyy näkemyksiä, joiden mukaan sosiaalisen asuntorakentamisen tuki pitäisi lopettaa. Lopputuloksena tästä olisi, että kaikki vuokra-asunnot olisivat markkinahintaisia ja asukkaille ohjattaisiin entisestään kasvavaa asumistukea.

Kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja syntyy vain julkisella tuella. Valtion tuki on nyt yli 4 miljardia euroa vuodessa, tästä käytetään rakentamiseen lähes 2 miljardia ja asumistukeen yli 2 miljardia euroa. Nollakorkojen aikaan valtion eli ARA:n korkotuki jäi vaatimattomaksi. Tilanne on nyt muuttunut, kun korot ovat nousseet. Käynnistysavustus on ollut määrältään pieni, mutta tärkeä, koska se kattaa pääosin asuntotuotantoon tarvittavan omarahoitusosuuden. Kunnan tuki rajoittuu siihen, että vuokraa ARA-tontit markkinatasoa halvemmalla ja perii tontista yleisesti neljän prosentin vuosivuokraa.

Kunnan omistama rakennuttajayhtiö ei tavoittele voittoa. Tuotantoketju on tehokas ja myös laskusuhdanteen aikana rakennetaan. Pitkälti näistä syistä esimerkiksi pääkaupunkiseudulla kaupungin vuokra-asuntojen keskivuokra on noin 30 prosenttia alle markkinavuokrien.

Sosiaalinen asuntotuotanto on turvallinen ja kustannustehokas asumismuoto, jonka säilyttäminen ja kehittäminen on tärkeää työvoiman saatavuuden kannalta. Asunnon pysyvyydellä estetään myös kannusteloukku, jossa työuralla eteneminen ja ansiotason nousu saattaa laskea käytettävissä olevia tuloja.

Kohtuuhintaista asumista ei voida toteuttaa nykyistä tehokkaammin rakentamalla lisää markkinahintaisia vuokra-asuntoja. Vaikka kaupunki lisäisi kaavoitusta voimakkaasti, tuotantoa käynnistettäisiin vasta sitten, kun asuntojen kysyntä ja hintataso ovat halutulla tasolla. Asumistuen tarve lisääntyisi merkittävästi, mikä lisäisi vaatimusta sen leikkaamiseen. Vuokrien nousu ajaisi pienituloiset alueille, joilla vuokrat ovat matalia. Alueiden väliset erot kasvaisivat ja segregaatio lisääntyisi.

Muilta osin viittaamme Kohtuuhintaisten vuokra- ja asumisoikeustalojen omistajat – KOVA ry:n tavoitteisiin:

https://www.kovary.fi/wp-content/uploads/2023/01/KOVA_EK-ja-HO-tavoitteet_2023_visualisointi.pdf

2.    Hyvinvointialueille on annettava verotusoikeus, joka kannustaa alueita parantamaan tuottavuutta ja ottamaan itse vastuuta palvelujen kustannustehokkuudesta ja laadusta.

Perustelut:

Hyvinvointialueiden lakisääteisiin palveluihin käytetään vuosittain yli 20 miljardia euroa. Valtio rahoittaa palvelut lähes kokonaan. Asiakasmaksut kattavat menoista vain noin 7 % ja niistä noin puolet kertyy ikääntyneiden ympärivuorokautisen hoidon ja erikoissairaanhoidon asiakasmaksuista.

Sote-palvelujen kustannusten ennakoidaan kasvavan vuoteen 2030 mennessä 17 % eli yli kolme miljardia euroa vuodessa. Arvio on vuodelta 2020 eli ajalta ennen koronaa, hoitojonojen kärjistymistä ja palkkakustannusten kasvua.

Sotelainsäädäntöä koskevan hallituksen esityksen mukaan tärkein kannustin hyvinvointialueiden kustannusten hillintään on se, että vuodesta 2025 alkaen palvelutarve huomioidaan rahoituksessa vain 80-prosenttisesti. Tämä on kuitenkin vain tavoite, jonka saavuttaminen on epävarmaa. Hyvinvointialueita ”kannustaa” myös se, että ne joutuvat VM:n arviointimenettelyyn, jos niillä on rahoitusalijäämä kaksi kertaa kolmen peräkkäisen tilikauden aikana.

Julkisella sektorilla tuottavuutta on vaikea mitata yksiselitteisesti. Tuottavuustavoitteilla ja erilaisilla mittareilla, tunnusluvuilla ja arviointikriteereillä on saatu vain rajallisia parannuksia. Vaarana on, että kannustimet heikentyvät, jos mittareita on paljon. Jos mittareita taas on vähän, vain niiden saavuttamiseen panostetaan.

Soteuudistuksen yksi tavoite on siirtää painopistettä ennaltaehkäisyyn, joka olisi paljon kustannustehokkaampaa kuin sairauksien hoito. Tulokset ovat tältä osin jääneet vähäisiksi etenkin, kun ennaltaehkäisy ei ole lakisääteistä.

Soteuudistuksen rahoitusmallia on kritisoitu, koska vastuu on hajautettu eli valtio vastaa rahoituksesta ja hyvinvointialueet palvelujen järjestämisestä. Kaikki valtion rahoitus kannattaa käyttää eikä mikään kannusta säästämään, joten kustannukset nousevat. Lisärahoituksen osalta valtion on vaikea erottaa, johtuuko lisärahan tarve tehottomasta palvelutuotannosta vai todellisesta palvelutarpeesta, mikä johtaa löysään budjettikuriin. Hyvinvointialueen asukkaat eivät yhdistä valtiolle maksettavia veroja (tai niiden korottamista) alueelta saataviin palveluihin. Kysymys on niin sanotusta pehmeästä budjettirajoitteesta, jossa valtion on pakko pelastaa taloudelliseen ahdinkoon joutuneet hyvinvointialueet ja myöntää niille lisärahoitusta. Tämä ongelma on erityisen relevantti sosiaali- ja terveyspalveluissa, koska kysymys on lakisääteisistä palveluista, joista valtiolla on viimesijainen vastuu.

Taloustieteilijöiden mukaan hyvinvointialueiden verotusoikeus vahvistaisi alueiden itsehallintoa, kannustaisi palvelutuotannon tehostamiseen, kustannusten hillintään ja resurssien kohdentamiseen asukkaiden toivomalla tavalla. Vero myös mahdollistaisi palvelujen parantamisen ja vähentäisi alueiden riippuvuutta valtionhallinnosta.

Tutkimuskirjallisuuden mukaan maakuntaveron käyttöönotto ei kiristä ansiotulojen verotusta eikä nosta kokonaisveroastetta. Kansainvälinen vertailu osoittaa, että vero ei myöskään kasvata alueiden välisiä eroja eikä heikennä eri alueilla asuvien kansalaisten yhdenvertaisuutta. Tarvittaessa eroja voidaan vähentää tasausjärjestelmällä.

3.    Valtion on määrättävä, että sotekeskusten vastaanotossa ei peritä asiakasmaksua

Perustelut:

Valtio rahoittaa hyvinvointialueiden sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut, mutta palvelujen käyttäjiltä peritään myös asiakasmaksuja. Monelle pienituloiselle maksut ovat kohtuuttoman suuria ja johtavat niiden perintään ulosoton kautta.

Asiakasmaksulaissa on pitkä ja sekava lista maksuttomista sosiaali- ja terveyspalveluista. Tällaisia ovat esimerkiksi eräät sosiaalityön, sosiaaliohjauksen, sosiaalisen kuntoutuksen, perhetyön, päihdetyön ja neuvonnan palvelut sekä osa kehitysvammaisten ja vammaisten palveluista. Maksuttomia terveydenhuollon palveluja ovat esimerkiksi alle 18-vuotiaille annetut perusterveydenhuollon palvelut sekä poliklinikan antama tutkimus ja hoito. Sairaanhoitajan, terveydenhoitajan tai kätilön vastaanottokäynneistä ei peritä keneltäkään maksua. Maksuttomia ovat myös laitoshoito sekä terveydenhuollon ammattihenkilöiden antamat erilaiset hoidot ja yksityislääkärin lähetteellä tehtävät laboratorio- ja kuvantamistutkimukset. Maksuttomia ovat lisäksi seksuaalisen väkivallan uhreja varten perustettujen tukikeskusten tarjoamat palvelut sekä päihteitä käyttäville raskaana oleville suunnattujen äitiyspoliklinikoiden hoito.

Kaikista muista sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista voidaan periä asiakasmaksuja.

Asiakasmaksulain 683 euron maksukaton ylittymisen jälkeen siihen sisältyvät palvelut ovat kuitenkin asiakkaalle maksuttomia asianomaisen kalenterivuoden loppuun. Maksukaton ylittymisen jälkeen saadaan kuitenkin periä yli 18-vuotiailta laitoshoidosta enintään 22,50 euroa vuorokaudelta.

Hyvinvointialueet saavat jättää maksut perimättä tai alentaa niitä, jos maksu vaarantaa asiakkaan toimeentulon edellytyksiä. Maksun alentamisen ja perimättä jättämisen pitäisi lain mukaan olla ensisijaista toimeentulotukeen nähden. Maksuvapautuksen tai alennuksen myöntäminen edellyttää kuitenkin riittäviä tietoja palvelun käyttäjän tuloista, minkä vuoksi esimerkiksi HUS ei myönnä lainkaan vapautuksia tai alennuksia.

Yksityisessä työterveyshuollossa ei peritä lainkaan asiakasmaksuja. Vastaavasti myös sotekeskusten vastaanotossa kaikki palvelut pitäisi säätää asiakasmaksulaissa maksuttomiksi. Hyvinvointialueiden rahoitus voitaisiin paremmin turvata maakuntaverolla, jolloin julkisten palvelujen rahoittamiseen osallistuisivat kaikki alueen asukkaat.