sunnuntai 9. helmikuuta 2014

TALOUDEN TASAPAINOA JA TUOTTAVUUTTA



Espoossa valmistellaan talouden tasapainotus- ja tuottavuusohjelmaa. Valmistelusta ei ole juuri saatu tietoja tai taustamateriaalia. Valtuusto kokoontuu kuitenkin ensi viikolla kaksipäiväiseen seminaariin miettimään linjauksia.


Kaupunginjohtajan mukaan ohjelman tavoitteet voi niputtaa kolmeen osaan:

Ensimmäisenä tavoitteena on lisätä tuloja. Espoossa on Kauniaisten jälkeen Suomen alhaisin veroprosentti, mutta kokoomus ei halua nostaa veroja. Jäljelle jää siis maksujen korottaminen. Minusta maksuja pitäisi pikemminkin alentaa tai poistaa ne kokonaan, kuten terveyskeskusmaksu. Palaan tähän blogini lopussa.


Toisena talousohjelman tavoitteena on tukea elinkeinopolitiikkaa ja työllisyyttä. Tässä kaupunginjohtaja puhuu tulopohjasta ja veroperusteista, mutta ei avaa asiaa sen enempää.

Kolmantena tavoitteena on tuottavuuden parantaminen. Tästä vallitsee laaja yksimielisyys. Kukapa ei kannattaisi tuottavuuden parantamista. Vastustus herää yleensä siinä vaiheessa, kun yleisesti hyväksytty tavoite konkretisoidaan käytännön toimenpiteiksi.

Voiko luottamusmies tasapainottaa kaupungin taloutta?

Oma käsitykseni on, että se on todella vaikeaa. Espoo on suuri kaupunki ja suuria ovat sekä menot että tulot. Väkeä on töissä lähes 14 000 ja investointeihin laitetaan vuosittain satoja miljoonia. Suurin osa menoista on lakisääteisiä ja ne on pakko hoitaa. Minkä tästä kokonaisuudesta voi nostaa kehittämisen kohteeksi?

Minä satsaisin investointeihin, joissa liikkuvat suuret rahat. Metron jatkaminen Matinkylästä Kivenlahteen on nostettu Espoon kärkihankkeeksi. Vuonna 2011 sen arvioitiin maksavan 400 miljoonaa euroa, nyt arvio on kaksinkertaistunut. Valtion osuus on enintään 30 prosenttia kustannuksista, joten Espoo vastuulle jää satojen miljoonien investointi, jos hanke toteutetaan.

Liikenneinvestoinneista on periaatteessa sovittu ylikunnallisesti. Vuonna 2011 päätettiin Helsingin seudun liikennejärjestelmä HLJ:stä, vuonna 2012 Suomen hallitus linjasi hankkeet Liikennepoliittisessa selonteossa ja samana vuonna hyväksyttiin maankäytön, asumisen ja liikenteen kehittämisohjelma MAL 2012 – 2015. Metron jatke ei näissä suunnitelmissa ollut kärkijoukossa. Edellä ovat mm. Pisararata ja Kehä III:n parantaminen. Vaikka Espoo toteuttaisi metron jatkeen lainarahalla, kysymys on siitä, mihin Espoo käyttää rahojaan.


Tasapainotusohjelmassa tuskin päätetään laittaa investointihankkeita jäihin, vaikka näin voitaisiin pienentää menoja. Investoinnit voidaan aina todeta elinkeinopoliittisesti välttämättömiksi. Toisaalta koulukorjauksien soisi nousevan keskusteluun, vaikka ne tarkoittavat aina menojen lisäämistä. Oli talouden tilanne mikä tahansa, koulurakennukset pitää laittaa kuntoon. Kuten totesin edellisessä blogissani, korjaukset tehdään nyt turhan kalliisti.

Mitä jää lopulta käteen? Suurin pelkoni on, että ryhdytään lyhytnäköisesti nostamaan maksuja. Otan esimerkiksi terveyskeskusmaksun. 

Yleensä julkisista maksuista

Lakisääteiset julkiset palvelut voivat olla maksuttomia tai niistä maksetaan kiinteä taikka tuloihin perustuva maksu. Maksuperusteet vaihtelevat ja maksujen sosiaali-, terveys- ja rahoituspoliittiset tavoitteet voivat olla epäselvät. Maksuilla on voitu tavoitella kuntien tulojen lisäämistä tai niillä on pyritty vaikuttamaan asiakkaiden tai potilaiden käyttäytymiseen. Maksuilla ei välttämättä ole mitään yhteyttä palvelun tuottamiskustannuksiin.


Maksujen ohjausvaikutuksen ja niiden kokonaisvaikutusten seuranta on asiakkaan näkökulmasta jäänyt vähälle huomiolle. Asiakas voi joutua maksamaan samasta sairaudesta kunnalle, perusterveydenhuollon tai erikoissairaanhoidon kuntayhtymälle ja erikseen vielä lääkkeistä. Vaikea sanoa, paraneeko tilanne kunta- ja soteuudistuksella tai laitoshoidon vähentämisellä.


Maksujen yhteenlaskettu omavastuu voi olla merkittävä ja hallintokulut huomattavat.


Erityisesti terveyskeskusmaksusta

Jos voisin, poistaisin terveyskeskusmaksun, kuten Helsingissä päätettiin vuosi sitten. Helsinkiläisten mukaan maksun poistamisesta ei ole syntynyt mitään ongelmia.

Espoossa maksun poistaminen vähentäisi maksutuloja 1,6 miljoonaa euroa. Maksusta on kuitenkin vapautettu useita ryhmiä ja osa maksuista maksetaan toimeentulotuesta, todellinen maksukertymä on vuodessa noin 1 miljoona, riippuen vähän laskutavasta.

Palautetaanpa mieleen terveyskeskusmaksun historia. Vuonna 1992 Ahon porvarihallitus teki periaatepäätöksen toimenpiteistä julkisen talouden tasapainon parantamiseksi. Tämän perusteella Suomessa otettiin vuoden 1993 alusta käyttöön terveyskeskusmaksu. Siihen asti useimmat terveyskeskuksen palvelut olivat olleet maksuttomia palvelujen käyttäjälle. Valtion ja kuntien talous haluttiin näin pelastaa pienituloilta perittävällä terveyskeskusmaksulla.

Hallitus perusteli maksuja vain julkisen talouden näkökulmasta. Mitään terveyspoliittisia perusteluita hallitus ei edes yrittänyt esittää. Eduskunnassa asiasta keskusteltiin laajemmin ja maksun vastustajia löytyi etenkin demareiden ja vasemmistoliiton joukoista.

Demarit perustelivat vastustaan sillä, että jo Forssan vuoden 1903 puoluekokouksessa sosialidemokraatit vaativat perusterveydenhuollon maksuttomuutta. Maksua pidettiin veronluonteisena rasituksena ja hallinnollisesti hankalana. Terveyskeskusten tärkeimmäksi tehtäväksi ei enää muodostuisikaan potilaitten tutkiminen ja hoitaminen, vaan heidän rahastamisensa. Jos sairauksia ei havaita varhaisessa vaiheessa, niiden myöhempi hoitaminen voi käydä kalliiksi ja lisätä erikoissairaanhoidon kustannuksia. Terveyskeskusmaksu saattaa vaikuttaa mm. siten, että monet heikoimmassa taloudellisessa asemassa olevat ihmiset vähättelevät sairauksiaan eivätkä hakeudu ajoissa hoitoon. Eduskunnassa pelättiin, että lyhytnäköisillä säästötoimenpiteillä aiheutetaan tosi asiassa pitkällä aikavälillä säästöjen sijasta mittavia kustannuksia ja lisääntyvää palvelutarvetta erikoissairaanhoidossa.



Vuonna 1992 hallituspuolueiden porvarikansanedustajat perustelivat terveyskeskusmaksun käyttöönottoa maksun pienuudella, tarpeella karsia ns. turhien käyntien määrää sekä potilaiden omavastuun lisäämisellä.

Eduskunnassa kuultujen asiantuntijoiden mukaan sairastavuus vaihtelee sosiaaliryhmittäin. Terveyskeskuskäynneistä kaksi kolmasosaa kohdistui potilaisiin, jotka kävivät lääkärissä yli kolme kertaa vuodessa mm. pitkäaikaissairauden vuoksi ja olivat näin jatkuvan lääkärihoidon tarpeessa. Maksurasitteen siirtymisen kansalaisille pelättiin johtavan siihen, että erityisesti heikoimmassa taloudellisessa asemassa olevat ihmiset laiminlöisivät terveytensä ja sairauksiensa hoitamisen. Hoitoon hakeutuisivat entistä vähemmän ne, jotka palveluja eniten tarvitsisivat. Sairastavuuden sosiaaliryhmittäisten erojen pelättiin kasvavan maksun käyttöönoton myötä.

Tutkimusten mukaan ns. turhia käyntejä oli vain 1-3 prosenttia käynneistä. Näiden ongelmien ei uskottu poistuvan maksun käyttöönotolla.

Mikäli käyntien ohjausta tarvitaan, se voitaisiin parhaiten toteuttaa palvelurakennetta kehittämällä. Maksun vastustamista perusteltiin myös sillä, että taloudellisen laman aiheuttamat vaikeudet, korkea työttömyys ja pelko työpaikan menetyksestä olivat jo vähentäneet terveyspalveluihin hakeutumista.

Mikä on tilanne tänä päivänä?

Ne epäilyt, jotka esitettiin maksun käyttöön oton yhteydessä kaksikymmentä vuotta sitten, ovat edelleen ajankohtaisia. Terveyskeskusmaksun poistaminen (noin 1 miljoona) ei juuri heilauta Espoon taloutta, mutta ihmisten kannalta sillä olisi merkitystä. Tuhannen taalan kysymys on se, miten palvelurakennetta pitäisi kehittää, jotta kaikki ihmiset saavat tarvitsemansa hoidon, mutta kustannukset pidetään kurissa. Tähän kunnallisen luottamusmiehen taidot tuskin riittävät, vaan tarvitaan oikeaan osuvia lainmuutoksia.
























Ei kommentteja:

Lähetä kommentti