SDP:n puoluekokous on syyskuussa 2023. Olen ollut puoluekokousedustajana useissa puoluekokouksissa ja tavoittelen paikkaa myös tulevan syksyn kokoukseen. Siellä tulen puolustamaan, kaiken muun aktiivisuuden lisäksi, alla olevia Nuuksion työväenyhdistyksen aloitteita. Nämä ovat minulle tärkeitä asioita, joista olen kirjoittanut ja puhunut jo pitkään:
1. Kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen tuotantoa on lisättävä nostamalla valtakunnallinen tavoite 13 000 asuntoon vuodessa, matalasuhdanteessa vielä enemmän. MAL-sopimusalueilla ARA-asuntotuotannon osuus on korotettava 40 prosenttiin. Korkotukea on nostettava ja omavastuukoron määräytyminen on muutettava automaattisesti seuraamaan korkotason muutoksia.
Perustelut:
Suomen perustuslain mukaan julkisen vallan eli valtion ja kuntien on edistettävä jokaisen oikeutta asuntoon. Kuitenkin erityisesti suurissa kaupungeissa asuminen on kallista eikä kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja ole riittävästi, mikä on johtanut asumistukimenojen kasvuun. Tästä huolimatta yhä useammin esiintyy näkemyksiä, joiden mukaan sosiaalisen asuntorakentamisen tuki pitäisi lopettaa. Lopputuloksena tästä olisi, että kaikki vuokra-asunnot olisivat markkinahintaisia ja asukkaille ohjattaisiin entisestään kasvavaa asumistukea.
Kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja syntyy vain julkisella tuella. Valtion tuki on nyt yli 4 miljardia euroa vuodessa, tästä käytetään rakentamiseen lähes 2 miljardia ja asumistukeen yli 2 miljardia euroa. Nollakorkojen aikaan valtion eli ARA:n korkotuki jäi vaatimattomaksi. Tilanne on nyt muuttunut, kun korot ovat nousseet. Käynnistysavustus on ollut määrältään pieni, mutta tärkeä, koska se kattaa pääosin asuntotuotantoon tarvittavan omarahoitusosuuden. Kunnan tuki rajoittuu siihen, että vuokraa ARA-tontit markkinatasoa halvemmalla ja perii tontista yleisesti neljän prosentin vuosivuokraa.
Kunnan omistama rakennuttajayhtiö ei tavoittele voittoa. Tuotantoketju on tehokas ja myös laskusuhdanteen aikana rakennetaan. Pitkälti näistä syistä esimerkiksi pääkaupunkiseudulla kaupungin vuokra-asuntojen keskivuokra on noin 30 prosenttia alle markkinavuokrien.
Sosiaalinen asuntotuotanto on turvallinen ja kustannustehokas asumismuoto, jonka säilyttäminen ja kehittäminen on tärkeää työvoiman saatavuuden kannalta. Asunnon pysyvyydellä estetään myös kannusteloukku, jossa työuralla eteneminen ja ansiotason nousu saattaa laskea käytettävissä olevia tuloja.
Kohtuuhintaista asumista ei voida toteuttaa nykyistä tehokkaammin rakentamalla lisää markkinahintaisia vuokra-asuntoja. Vaikka kaupunki lisäisi kaavoitusta voimakkaasti, tuotantoa käynnistettäisiin vasta sitten, kun asuntojen kysyntä ja hintataso ovat halutulla tasolla. Asumistuen tarve lisääntyisi merkittävästi, mikä lisäisi vaatimusta sen leikkaamiseen. Vuokrien nousu ajaisi pienituloiset alueille, joilla vuokrat ovat matalia. Alueiden väliset erot kasvaisivat ja segregaatio lisääntyisi.
Muilta osin viittaamme Kohtuuhintaisten vuokra- ja asumisoikeustalojen omistajat – KOVA ry:n tavoitteisiin:
https://www.kovary.fi/wp-content/uploads/2023/01/KOVA_EK-ja-HO-tavoitteet_2023_visualisointi.pdf
2. Hyvinvointialueille on annettava verotusoikeus, joka kannustaa alueita parantamaan tuottavuutta ja ottamaan itse vastuuta palvelujen kustannustehokkuudesta ja laadusta.
Perustelut:
Hyvinvointialueiden lakisääteisiin palveluihin käytetään vuosittain yli 20 miljardia euroa. Valtio rahoittaa palvelut lähes kokonaan. Asiakasmaksut kattavat menoista vain noin 7 % ja niistä noin puolet kertyy ikääntyneiden ympärivuorokautisen hoidon ja erikoissairaanhoidon asiakasmaksuista.
Sote-palvelujen kustannusten ennakoidaan kasvavan vuoteen 2030 mennessä 17 % eli yli kolme miljardia euroa vuodessa. Arvio on vuodelta 2020 eli ajalta ennen koronaa, hoitojonojen kärjistymistä ja palkkakustannusten kasvua.
Sotelainsäädäntöä koskevan hallituksen esityksen mukaan tärkein kannustin hyvinvointialueiden kustannusten hillintään on se, että vuodesta 2025 alkaen palvelutarve huomioidaan rahoituksessa vain 80-prosenttisesti. Tämä on kuitenkin vain tavoite, jonka saavuttaminen on epävarmaa. Hyvinvointialueita ”kannustaa” myös se, että ne joutuvat VM:n arviointimenettelyyn, jos niillä on rahoitusalijäämä kaksi kertaa kolmen peräkkäisen tilikauden aikana.
Julkisella sektorilla tuottavuutta on vaikea mitata yksiselitteisesti. Tuottavuustavoitteilla ja erilaisilla mittareilla, tunnusluvuilla ja arviointikriteereillä on saatu vain rajallisia parannuksia. Vaarana on, että kannustimet heikentyvät, jos mittareita on paljon. Jos mittareita taas on vähän, vain niiden saavuttamiseen panostetaan.
Soteuudistuksen yksi tavoite on siirtää painopistettä ennaltaehkäisyyn, joka olisi paljon kustannustehokkaampaa kuin sairauksien hoito. Tulokset ovat tältä osin jääneet vähäisiksi etenkin, kun ennaltaehkäisy ei ole lakisääteistä.
Soteuudistuksen rahoitusmallia on kritisoitu, koska vastuu on hajautettu eli valtio vastaa rahoituksesta ja hyvinvointialueet palvelujen järjestämisestä. Kaikki valtion rahoitus kannattaa käyttää eikä mikään kannusta säästämään, joten kustannukset nousevat. Lisärahoituksen osalta valtion on vaikea erottaa, johtuuko lisärahan tarve tehottomasta palvelutuotannosta vai todellisesta palvelutarpeesta, mikä johtaa löysään budjettikuriin. Hyvinvointialueen asukkaat eivät yhdistä valtiolle maksettavia veroja (tai niiden korottamista) alueelta saataviin palveluihin. Kysymys on niin sanotusta pehmeästä budjettirajoitteesta, jossa valtion on pakko pelastaa taloudelliseen ahdinkoon joutuneet hyvinvointialueet ja myöntää niille lisärahoitusta. Tämä ongelma on erityisen relevantti sosiaali- ja terveyspalveluissa, koska kysymys on lakisääteisistä palveluista, joista valtiolla on viimesijainen vastuu.
Taloustieteilijöiden mukaan hyvinvointialueiden verotusoikeus vahvistaisi alueiden itsehallintoa, kannustaisi palvelutuotannon tehostamiseen, kustannusten hillintään ja resurssien kohdentamiseen asukkaiden toivomalla tavalla. Vero myös mahdollistaisi palvelujen parantamisen ja vähentäisi alueiden riippuvuutta valtionhallinnosta.
Tutkimuskirjallisuuden mukaan maakuntaveron käyttöönotto ei kiristä ansiotulojen verotusta eikä nosta kokonaisveroastetta. Kansainvälinen vertailu osoittaa, että vero ei myöskään kasvata alueiden välisiä eroja eikä heikennä eri alueilla asuvien kansalaisten yhdenvertaisuutta. Tarvittaessa eroja voidaan vähentää tasausjärjestelmällä.
3. Valtion on määrättävä, että sotekeskusten vastaanotossa ei peritä asiakasmaksua
Perustelut:
Valtio rahoittaa hyvinvointialueiden sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut, mutta palvelujen käyttäjiltä peritään myös asiakasmaksuja. Monelle pienituloiselle maksut ovat kohtuuttoman suuria ja johtavat niiden perintään ulosoton kautta.
Asiakasmaksulaissa on pitkä ja sekava lista maksuttomista sosiaali- ja terveyspalveluista. Tällaisia ovat esimerkiksi eräät sosiaalityön, sosiaaliohjauksen, sosiaalisen kuntoutuksen, perhetyön, päihdetyön ja neuvonnan palvelut sekä osa kehitysvammaisten ja vammaisten palveluista. Maksuttomia terveydenhuollon palveluja ovat esimerkiksi alle 18-vuotiaille annetut perusterveydenhuollon palvelut sekä poliklinikan antama tutkimus ja hoito. Sairaanhoitajan, terveydenhoitajan tai kätilön vastaanottokäynneistä ei peritä keneltäkään maksua. Maksuttomia ovat myös laitoshoito sekä terveydenhuollon ammattihenkilöiden antamat erilaiset hoidot ja yksityislääkärin lähetteellä tehtävät laboratorio- ja kuvantamistutkimukset. Maksuttomia ovat lisäksi seksuaalisen väkivallan uhreja varten perustettujen tukikeskusten tarjoamat palvelut sekä päihteitä käyttäville raskaana oleville suunnattujen äitiyspoliklinikoiden hoito.
Kaikista muista sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista voidaan periä asiakasmaksuja.
Asiakasmaksulain 683 euron maksukaton ylittymisen jälkeen siihen sisältyvät palvelut ovat kuitenkin asiakkaalle maksuttomia asianomaisen kalenterivuoden loppuun. Maksukaton ylittymisen jälkeen saadaan kuitenkin periä yli 18-vuotiailta laitoshoidosta enintään 22,50 euroa vuorokaudelta.
Hyvinvointialueet saavat jättää maksut perimättä tai alentaa niitä, jos maksu vaarantaa asiakkaan toimeentulon edellytyksiä. Maksun alentamisen ja perimättä jättämisen pitäisi lain mukaan olla ensisijaista toimeentulotukeen nähden. Maksuvapautuksen tai alennuksen myöntäminen edellyttää kuitenkin riittäviä tietoja palvelun käyttäjän tuloista, minkä vuoksi esimerkiksi HUS ei myönnä lainkaan vapautuksia tai alennuksia.
Yksityisessä työterveyshuollossa ei peritä lainkaan asiakasmaksuja. Vastaavasti myös sotekeskusten vastaanotossa kaikki palvelut pitäisi säätää asiakasmaksulaissa maksuttomiksi. Hyvinvointialueiden rahoitus voitaisiin paremmin turvata maakuntaverolla, jolloin julkisten palvelujen rahoittamiseen osallistuisivat kaikki alueen asukkaat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti