1960-luvun Suomessa tehtiin suuria päätöksiä. Silloin päätettiin
tarjota kaikelle kansalle tasa-arvoisesti julkisia palveluja kuten koulutusta,
terveydenhoitoa ja sosiaaliturvaa. Vastuu palveluista annettiin kunnille.
Palvelut päätettiin rahoittaa verovaroilla. Tämän vuoksi verotuksen
progressiota kiristettiin eli rikkaat saivat maksaa enemmän veroja. Suomesta
tuli hyvinvointivaltio.
Minä kannatan pohjoismaista hyvinvointimallia ja
haluan, että se toimii jatkossakin.
Suomen verotusta moititaan kireäksi, etenkin kun
sitä vertaa muihin maihin. Mutta, ei voi rahoittaa julkisia palveluja, jos ei kerää riittävästi verotuloja. Verotuksen alentaminen johtaa joko palvelujen leikkaamiseen
tai laadun huonontamiseen taikka molempiin.
Mutta onko verotuksemme todella kireä? ”Korkeaa” veroastetta selittää ennen kaikkea
laaja, lakisääteinen eläketurva. Nämä pakolliset eläkemaksut sisältyvät meillä
veroasteeseen. Veroaste nousee ja verotus näyttää kiristyvän, vaikka tuloveroja
alennettaisiin. Kysymys on tosiasiassa eläkemaksujen nostamisesta. Nämä rahat
menevät eläkelaitoksille, ei julkisten palvelujen rahoittamiseen.
Kansainvälinen vertailu on muutenkin tosi vaikeaa eikä siitä
kannata tehdä liian hätäisiä johtopäätöksiä. Järjestelmät ovat niin erilaisia.
Monissa maissa eläketurva perustuu ei-lakisääteisiin eläkelaitoksille
maksettaviin maksuihin, jotka eivät sisälly veroasteeseen. Samoin peruspalvelujen
ja tulonsiirtojen sijaan saatetaan käyttää tuloista tehtäviä vähennyksiä, jotka
alentavat veroastetta. Hyödyn korjaavat kuitenkin suurituloiset; mitä suuremmat
tulot, sitä enemmän vähennyksistä hyötyy.
Pohjoismainen hyvinvointimalli mahdollistaa erityisesti
naisten työssä käynnin. Talouskasvun kannalta tämä on tärkeä asia. Suomen taloudellista
menestystä selittää varmaan osaltaan se, että naiset paiskivat töitä siinä kuin
miehet. Tässä tosin mittarit ovat huonot. Bruttokansantuotteen eli BKT:n kasvu
ei nimittäin lainkaan ota huomioon kotona tehtävää työtä. Virallisissa
mittauksissa suuri osa naisten tekemästä työtä jää näin huomioimatta.
Pohjoismaisen hyvinvointimallin eräs kantava voima on
tasa-arvo. Siksi samasta työstä pitäisi maksaa samaa palkkaa. En osaa sanoa,
miksi palkka-asiassa edetään niin hitaasti. Naisvaltaiset alat ovat edelleen pienipalkkaisempia
kuin tyypilliset miesten alat. Näin siitä huolimatta, että naiset ovat nykyään paremmin
koulutettuja kuin miehet.
Espoon osalta nostan kaksi ongelmaa. Yksi on jatkuvasti
lisääntyvä vuokratyövoiman käyttö. Henkilöstömenot eivät kasva, mutta
vuokratyövoiman käyttö kasvaa jatkuvasti, esimerkiksi vuonna 2011 noin 30
prosenttia. Toinen ongelma on palvelujen keskittäminen viiteen
kaupunkikeskukseen. Ei voi puhua lähipalveluista, jos palveluun on matkaa lähes
10 kilometriä, kuten kotoani Nupurista Espoon keskukseen.
Kuntapäättäjillä on ratkaiseva rooli työikäisten
hyvinvoinnin edistämisessä. He ratkaisevat kunnan tuloveroprosentin ja
kiinteistöveron tason. He myös päättävät, minkälaisia palveluja kuntalaiset
saavat; kuka palvelut tuottaa, paljonko ne saavat maksaa ja mikä on laatutaso. He
päättävät myös siitä, minkälaisten yritysten kanssa tehdään yhteistyötä.
Tulevaisuuden suuri valinta tulee olemaan, kuka saa
palveluja. Ikääntyvää väestöä siirtyy joka vuosi suurin joukoin
työterveyshuollon piiristä kuntien terveyskeskusten asiakkaiksi. Lakisääteiset
terveydenhuoltomenot kasvavat vääjäämättä jo pelkän nuppiluvun kasvun vuoksi.
Jos käytettävissä olevat verovarat eivät kasva (voivat jopa pienentyä), edessä on
vaikeita valintoja. Pahimmillaan kaikki ei-lakisääteiset menot joutuvat
vaakalaudalle. Näitä valintoja tekemään tarvitaan todella osaavia arjen
asiantuntijoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti