Espoossa
valmistellaan talouden tasapainotus- ja tuottavuusohjelmaa. Valmistelusta ei
ole juuri saatu tietoja tai taustamateriaalia. Valtuusto kokoontuu kuitenkin
ensi viikolla kaksipäiväiseen seminaariin miettimään linjauksia.
Kaupunginjohtajan
mukaan ohjelman tavoitteet voi niputtaa kolmeen osaan:
Ensimmäisenä
tavoitteena on lisätä tuloja. Espoossa on Kauniaisten jälkeen Suomen
alhaisin veroprosentti, mutta kokoomus ei halua nostaa veroja. Jäljelle jää
siis maksujen korottaminen. Minusta maksuja pitäisi pikemminkin alentaa tai
poistaa ne kokonaan, kuten terveyskeskusmaksu. Palaan tähän blogini lopussa.
Toisena
talousohjelman tavoitteena on tukea elinkeinopolitiikkaa ja työllisyyttä. Tässä
kaupunginjohtaja puhuu tulopohjasta ja veroperusteista, mutta ei avaa asiaa sen
enempää.
Kolmantena
tavoitteena on tuottavuuden parantaminen. Tästä vallitsee laaja yksimielisyys.
Kukapa ei kannattaisi tuottavuuden parantamista. Vastustus herää yleensä siinä
vaiheessa, kun yleisesti hyväksytty tavoite konkretisoidaan käytännön
toimenpiteiksi.
Voiko luottamusmies tasapainottaa
kaupungin taloutta?
Oma
käsitykseni on, että se on todella vaikeaa. Espoo on suuri kaupunki ja suuria
ovat sekä menot että tulot. Väkeä on töissä lähes 14 000 ja
investointeihin laitetaan vuosittain satoja miljoonia. Suurin osa menoista on
lakisääteisiä ja ne on pakko hoitaa. Minkä tästä kokonaisuudesta voi nostaa
kehittämisen kohteeksi?
Minä
satsaisin investointeihin, joissa liikkuvat suuret rahat. Metron jatkaminen
Matinkylästä Kivenlahteen on nostettu Espoon kärkihankkeeksi. Vuonna 2011 sen
arvioitiin maksavan 400 miljoonaa euroa, nyt arvio on kaksinkertaistunut.
Valtion osuus on enintään 30 prosenttia kustannuksista, joten Espoo vastuulle
jää satojen miljoonien investointi, jos hanke toteutetaan.
Liikenneinvestoinneista
on periaatteessa sovittu ylikunnallisesti. Vuonna 2011 päätettiin Helsingin
seudun liikennejärjestelmä HLJ:stä, vuonna 2012 Suomen hallitus linjasi
hankkeet Liikennepoliittisessa selonteossa ja samana vuonna hyväksyttiin maankäytön,
asumisen ja liikenteen kehittämisohjelma MAL 2012 – 2015. Metron jatke ei
näissä suunnitelmissa ollut kärkijoukossa. Edellä ovat mm. Pisararata ja Kehä
III:n parantaminen. Vaikka Espoo toteuttaisi metron jatkeen lainarahalla,
kysymys on siitä, mihin Espoo käyttää rahojaan.
Tasapainotusohjelmassa
tuskin päätetään laittaa investointihankkeita jäihin, vaikka näin voitaisiin
pienentää menoja. Investoinnit voidaan aina todeta elinkeinopoliittisesti
välttämättömiksi. Toisaalta koulukorjauksien soisi nousevan keskusteluun,
vaikka ne tarkoittavat aina menojen lisäämistä. Oli talouden tilanne mikä
tahansa, koulurakennukset pitää laittaa kuntoon. Kuten totesin edellisessä
blogissani, korjaukset tehdään nyt turhan kalliisti.
Mitä jää
lopulta käteen? Suurin pelkoni on, että ryhdytään lyhytnäköisesti nostamaan
maksuja. Otan esimerkiksi terveyskeskusmaksun.
Yleensä julkisista maksuista
Lakisääteiset
julkiset palvelut voivat olla maksuttomia tai niistä maksetaan kiinteä taikka
tuloihin perustuva maksu. Maksuperusteet vaihtelevat ja maksujen sosiaali-,
terveys- ja rahoituspoliittiset tavoitteet voivat olla epäselvät. Maksuilla on
voitu tavoitella kuntien tulojen lisäämistä tai niillä on pyritty vaikuttamaan
asiakkaiden tai potilaiden käyttäytymiseen. Maksuilla ei välttämättä ole mitään
yhteyttä palvelun tuottamiskustannuksiin.
Maksujen
ohjausvaikutuksen ja niiden kokonaisvaikutusten seuranta on asiakkaan näkökulmasta
jäänyt vähälle huomiolle. Asiakas voi joutua maksamaan samasta sairaudesta kunnalle,
perusterveydenhuollon tai erikoissairaanhoidon kuntayhtymälle ja erikseen vielä
lääkkeistä. Vaikea sanoa, paraneeko tilanne kunta- ja soteuudistuksella tai laitoshoidon
vähentämisellä.
Maksujen
yhteenlaskettu omavastuu voi olla merkittävä ja hallintokulut huomattavat.
Erityisesti terveyskeskusmaksusta
Jos voisin,
poistaisin terveyskeskusmaksun, kuten Helsingissä päätettiin vuosi sitten. Helsinkiläisten
mukaan maksun poistamisesta ei ole syntynyt mitään ongelmia.
Espoossa
maksun poistaminen vähentäisi maksutuloja 1,6 miljoonaa euroa. Maksusta on kuitenkin
vapautettu useita ryhmiä ja osa maksuista maksetaan toimeentulotuesta,
todellinen maksukertymä on vuodessa noin 1 miljoona, riippuen vähän
laskutavasta.
Palautetaanpa
mieleen terveyskeskusmaksun historia. Vuonna 1992 Ahon porvarihallitus teki periaatepäätöksen
toimenpiteistä julkisen talouden tasapainon parantamiseksi. Tämän perusteella
Suomessa otettiin vuoden 1993 alusta käyttöön terveyskeskusmaksu. Siihen asti useimmat
terveyskeskuksen palvelut olivat olleet maksuttomia palvelujen käyttäjälle. Valtion
ja kuntien talous haluttiin näin pelastaa pienituloilta perittävällä terveyskeskusmaksulla.
Hallitus perusteli maksuja vain julkisen talouden
näkökulmasta. Mitään
terveyspoliittisia perusteluita hallitus ei edes yrittänyt esittää. Eduskunnassa
asiasta keskusteltiin laajemmin ja maksun vastustajia löytyi etenkin demareiden
ja vasemmistoliiton joukoista.
Demarit perustelivat vastustaan sillä, että jo Forssan vuoden 1903
puoluekokouksessa sosialidemokraatit vaativat perusterveydenhuollon
maksuttomuutta. Maksua pidettiin veronluonteisena rasituksena ja
hallinnollisesti hankalana. Terveyskeskusten tärkeimmäksi tehtäväksi ei enää
muodostuisikaan potilaitten tutkiminen ja hoitaminen, vaan heidän
rahastamisensa. Jos sairauksia ei havaita
varhaisessa vaiheessa, niiden myöhempi hoitaminen voi käydä kalliiksi ja lisätä
erikoissairaanhoidon kustannuksia. Terveyskeskusmaksu saattaa vaikuttaa mm.
siten, että monet heikoimmassa taloudellisessa asemassa olevat ihmiset
vähättelevät sairauksiaan eivätkä hakeudu ajoissa hoitoon. Eduskunnassa
pelättiin, että lyhytnäköisillä säästötoimenpiteillä aiheutetaan tosi asiassa pitkällä
aikavälillä säästöjen sijasta mittavia kustannuksia ja lisääntyvää
palvelutarvetta erikoissairaanhoidossa.
Vuonna 1992 hallituspuolueiden porvarikansanedustajat perustelivat terveyskeskusmaksun käyttöönottoa maksun pienuudella, tarpeella karsia ns. turhien käyntien määrää sekä potilaiden omavastuun lisäämisellä.
Eduskunnassa kuultujen asiantuntijoiden mukaan sairastavuus vaihtelee sosiaaliryhmittäin. Terveyskeskuskäynneistä kaksi kolmasosaa kohdistui potilaisiin, jotka kävivät lääkärissä yli kolme kertaa vuodessa mm. pitkäaikaissairauden vuoksi ja olivat näin jatkuvan lääkärihoidon tarpeessa. Maksurasitteen siirtymisen kansalaisille pelättiin johtavan siihen, että erityisesti heikoimmassa taloudellisessa asemassa olevat ihmiset laiminlöisivät terveytensä ja sairauksiensa hoitamisen. Hoitoon hakeutuisivat entistä vähemmän ne, jotka palveluja eniten tarvitsisivat. Sairastavuuden sosiaaliryhmittäisten erojen pelättiin kasvavan maksun käyttöönoton myötä.
Tutkimusten mukaan ns. turhia käyntejä oli vain 1-3 prosenttia käynneistä. Näiden ongelmien ei uskottu poistuvan maksun käyttöönotolla.
Mikäli käyntien ohjausta tarvitaan, se voitaisiin parhaiten toteuttaa palvelurakennetta kehittämällä. Maksun vastustamista perusteltiin myös sillä, että taloudellisen laman aiheuttamat vaikeudet, korkea työttömyys ja pelko työpaikan menetyksestä olivat jo vähentäneet terveyspalveluihin hakeutumista.
Mikä on tilanne tänä päivänä?
Ne epäilyt, jotka esitettiin maksun käyttöön oton yhteydessä kaksikymmentä vuotta sitten, ovat edelleen ajankohtaisia. Terveyskeskusmaksun poistaminen (noin 1 miljoona) ei juuri heilauta Espoon taloutta, mutta ihmisten kannalta sillä olisi merkitystä. Tuhannen taalan kysymys on se, miten palvelurakennetta pitäisi kehittää, jotta kaikki ihmiset saavat tarvitsemansa hoidon, mutta kustannukset pidetään kurissa. Tähän kunnallisen luottamusmiehen taidot tuskin riittävät, vaan tarvitaan oikeaan osuvia lainmuutoksia.