VAALILUPAUS NUMERO KUUSI: HYVINVOINTIA LAPSILLE JA NUORILLE

Tämä on ehdottomasti tärkein vaalilupaukseni. Lupaan ja vannon, että puolustan kaikkia lapsia ja nuoria parhaani mukaan. 

   

Lupaaminen on helppoa ja todelliset taidot punnitaan käytännön päätöksenteossa. Peruslähtökohtana pitää olla aito välittäminen ja kyky katsoa nenäänsä pitemmälle (kuvaan ihanneyhteiskuntani blogin lopussa). Osaava ja kokenut kuntapäättäjä löytää oikeat keinot ja tarvittavat rahat eikä sorru lyhyen aikavälin säästöihin. Kysymys on päätöksentekijöiden poliittisista valinnoista.  

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen juuri julkaistussa tutkimuksessa on hyvä kuvaus niistä vääristä valinnoista, joita kunnissa tehtiin 1990-luvun lamavuosina. Tulokset viimeisen kymmenen vuoden ajalta puhuvat puolestaan:

• huostaan otettujen nuorten osuus ikäluokasta on kasvanut 150 prosenttia
• psykiatrisessa laitoshuollossa olevien nuorten osuus on kasvanut yli 150 prosenttia
• lastensuojelun avohuollon asiakkaiden määrä on lisääntynyt yli 100 prosentilla
• kasvatus- ja perheneuvoloiden lapsiasiakkaat ovat lisääntyneet lähes 50 prosentilla

Asian ymmärtämiseksi täytyy palauttaa mieliin laman aika. Taloustilanne heikkeni yllättäen, verotuloja kertyi ennakoitua vähemmän ja kuntien piti pienentää menojaan. Säästöjä haettiin kaikesta, myös leikkaamalla lasten ja lapsiperheiden peruspalveluista. Esimerkiksi äitiys- ja lastenneuvolan sekä kouluterveydenhuollon käyntejä vähennettiin jyrkästi, opettajia lomautettiin eikä sijaisia palkattu, luokkien ryhmäkokoja kasvatettiin, päiväkotien opettajia vähennettiin ja lapsiperheille tarjottavat kotipalvelut lähes loppuivat. Monia palveluja ei ole palautettu ennalleen laman jälkeen.

Laman aikana luultiin, että juustohöyläleikkauksilla ei ole vaikutusta. Kuten tutkimus osoittaa, toisin kävi. Vaikutukset vaan näkyvät myöhemmin, jopa kymmenen vuoden viipeellä. Leikkaukset lisäsivät lasten pahoinvointia. Ne säästöt, joita tehtiin kuntien vuosibudjeteissa, maksetaan nyt huomattavasti kalliimpina korjaavina toimina kuten lasten huostaanoton ja psykiatrisen laitoshoidon kustannuksina. Tulee mieleen hölmöläisten peitonleikkaus; leikataan toisesta päästä ja jatketaan toisesta päästä.

Tutkimuksen mukaan ne kunnat, jotka leikkasivat eniten kouluterveydenhuollosta, käyttivät 2000-luvun alussa muita kuntia enemmän rahaa lasten ja nuorten psykiatrisen sairaanhoidon palveluihin.

Jokainen ymmärtää, että samoja virheitä ei pidä toistaa. Jokainen myös ymmärtää, että ongelmia kannattaa ehkäistä ennalta. Kannattaa satsata perheiden, lasten ja nuorten hyvinvointiin. Hyvänä tavoitteena tulee olla onnelliset, iloiset tulevat veronmaksajat.

Tarvitaan siis viisaita kuntapäättäjiä, jotka osaavat tehdä oikeita valintoja. Jos/kun verotulot eivät tulevaisuudessa kasva, jostakin voidaan joutua tinkimään. Sitä ei saa tehdä lasten ja nuorten hyvinvoinnista.

Kuten aikaisemmassa blogissani totesin, minä kannatan pohjoismaista hyvinvointimallia. Se tarkoittaa, että yhteiskunnan perusrakenteet ovat kunnossa. Tällainen on minun ihanneyhteiskuntani:

• Kaikki asuinalueet ovat turvallisia ja viihtyisiä. Päiväkoteihin ja kouluihin pääsee kävellen tai pyörällä. Alueella on puistoja, leikkipaikkoja ja nuorisotiloja.
•  Asuminen on kohtuuhintaista.
• Päiväkodeissa ja kouluissa on riittävästi opettajia ja muuta henkilökuntaa. Ruoka on hyvää ja ravitsevaa. Jokainen, joka tarvitsee, saa tukiopetusta. Oppimis- ja muihin ongelmiin puututaan riittävän varhaisessa vaiheessa. Erityistä tukea tarvitsevat koululaiset pääsevät pienryhmiin, joissa on ammattitaitoiset opettajat. 
•  Jokainen peruskoulun päättänyt nuori pääsee toiselle asteelle haluamalleen oppilinjalle.
•  Alueilla on neuvola ja koululaisilla säännölliset terveys- ja hammastarkastukset. Lääkäriin pääsee ja apua on saatavilla.
• Perheitä tuetaan kaikin tavoin. Kukaan ei jää ilman apua ja tukea.

ASUMINEN ON POLITIIKKAA

Pääkaupunkiseudulla on vuosikymmeniä päivitelty asumisen kalleutta. Näin myös Espoossa. Miksi mikään ei muutu?

Asiaa täytyy tarkastella vähän pidemmältä ajalta. Mieheni Timo Rauhanen kirjoittaa Espooseen tänään jaetussa Espoon Ruusun pääkirjoituksessa hyvän kuvauksen Espoon tilanteesta. Kaupungin annettiin kehittyä hajanaiseksi gryndereiden ehdoilla: ostettiin halvalla viljavia peltoja, kaavoitettiin ne mahdollisimman tehokkaasti ja myytiin asunnot kalliilla. Espoo seurasi kaupungin kehitystä vierestä.

Tilanne ei ole tänä päivänä paljon parempi. Kaupunki on nyt sellainen, miksi sen annettiin kehittyä eli viisi hajallaan olevaa suuraluetta. Muutamalla rakennusliikkeellä on edelleen keskeinen rooli. ”Joku” sopii firman kanssa, mitä rakennetaan ja minne. Suuret rakennusyhtiöt haluavat suuria, helposti rakennettavia alueita, joista saadaan maksimaalinen taloudellinen voitto. Ja Espoo seuraa kaupungin kehitystä vierestä.

Hista on hyvä esimerkki vallitsevasta käytännöstä. Olin itse kaupunkisuunnittelulautakunnan varapuheenjohtaja viime valtuustokaudella. Jo silloin YIT esitteli minulle Histalle rakennettavien talojen piirustuksia. Onneksi korkein hallinto-oikeus kumosi nyt Histan kaavan eli jonkin verran maailma on muuttunut menneisiin vuosiin verrattuna.

Joku voi tässä kysyä, miksi en vaikuttanut asioihin kaupunkisuunnittelulautakunnassa. Parhaani tein ja otan osittain omaan piikkiini sen, että Hista saatiin kaadettua. Ei ole mitään järkeä rakentaa 20 000 asukkaan korpilähiötä pääosin yksityisautoilun varaan. Luottamusmiesten mahdollisuudet vaikuttaa päätöksentekoon ovat tosiasiassa hyvin rajalliset. Jos joku väittää muuta, ei puhu totta. Kerta toisensa jälkeen huomaa, että asia oli jo sovittu. Päätöksenteko pilkotaan sopivasti eri lautakuntiin. 

Kuten Timpan jutusta ilmenee, Espoossa on runsaasi kaavoitettua maata, pääasiassa pientalokaavoja. Suuria, helposti rahastettavia maa-alueita on vähän. Koska tontit sijaitsevat olemassa olevilla asuinalueilla, maanomistajat odottavat hintojen nousua. 

Tarvitaan viisaita kuntapäättäjiä: Espoon pitää ostaa maata, kaavoittaa vain omistamiaan maita ja nostaa riittävästi tyhjien, kaavoitettujen tonttien kiinteistöveroa. Jos näin ei tehdä, kaikki jatkuu entisellään.

Espoon vuokra-asuntotilanteesta        

Olin viime valtuustokaudella myös Espoonkruunu Oy:n hallituksessa. Espoonkruunu, nykyisin Espoo asunnot Oy, on Espoon kaupungin omistama yhtiö, joka hallitsee entisiä ns. kaupungin asuntoja.

Erosin Espoonkruunu Oy:n hallituksesta kesken kauden. En voinut olla osakeyhtiön hallituksessa, jossa hallituksen jäsenille ei annettu päätöksenteon kannalta välttämätöntä tietoa. Vuokrat nousivat huimaa vauhtia, jopa 15 prosenttia vuodessa. Hallitukselle ei kerrottu, mistä se johtui.

Vuokra-asuntoasia on edelleen lähellä sydäntäni ja seuraan sitä. Tilanne Espoon asunto Oy:ssä näyttää parantuneen toimitusjohtajan vaihdon myötä. Julkisuuskuva on ainakin parempi.

 

Joku kuitenkin mättää. Espoossa kaupungin vuokra-asuntojen vuokrat ovat lähes euron kalliimpia kuin Helsingissä. Näin siitä huolimatta, että Helsingissä vapaarahoitteisten asuntojen vuokrat ovat selvästi kalliimpia kuin Espoossa. Selitys on yksinkertainen: Helsingissä kaupungin uusien vuokra-asuntojen rakentaminen ja vanhojen peruskorjaaminen hoidetaan erillisessä organisaatiossa ATT:ssä. Espoossa nämä kustannukset maksatetaan nykyisillä vuokralaisilla. Tulevina vuosina peruskorjausten määrä kasvaa huimasti. Tämä nostaa entisestään vuokria Espoossa.

Espoolaisten vuokria nostaa myös se, että Espoon sosiaalitoimi sijoittaa vuokra-asuntoihin ns. sosiaalisia asukkaita. Hyvä niin. Kaupunki ei kuitenkaan vastaa vuokralaisten aiheuttamista ongelmista. Jos asunto vaatii vuokralaisen jälkeen remontin, kulut maksatetaan nykyisillä vuokralaisilla. Näin tehdään, vaikka muutama vuosi sitten sovittiin, että kaupunki maksaa näiden vuokralaisten kustannukset. ”Joku” päätti, että näin ei tehdä.

Muutos vaatii viisaita kuntapäättäjiä: Espoossa kaupungin asunnot pitää siirtää takaisin kaupungille, virkatyönä ja virkavastuulla hoidettavaksi kuten Helsingissä. Osakeyhtiömalli ei sovi kaupungin asuntoihin. Uustuotanto ja vanhojen asuntojen perusparantaminen on siirrettävä kaupungin vastuulle. Kaupungin on myös maksettava asuntoihin sijoittamiensa vuokralaisten kustannukset. Näin vuokrat saadaan Espoossa samalla tasolle kuin Helsingissä ja Vantaalla. 

VAALILUPAUS NUMERO VIISI: HYVINVOINTIA TYÖIKÄISILLE

1960-luvun Suomessa tehtiin suuria päätöksiä. Silloin päätettiin tarjota kaikelle kansalle tasa-arvoisesti julkisia palveluja kuten koulutusta, terveydenhoitoa ja sosiaaliturvaa. Vastuu palveluista annettiin kunnille. Palvelut päätettiin rahoittaa verovaroilla. Tämän vuoksi verotuksen progressiota kiristettiin eli rikkaat saivat maksaa enemmän veroja. Suomesta tuli hyvinvointivaltio.

   

Minä kannatan pohjoismaista hyvinvointimallia ja haluan, että se toimii jatkossakin. 

Suomen verotusta moititaan kireäksi, etenkin kun sitä vertaa muihin maihin. Mutta, ei voi rahoittaa julkisia palveluja, jos ei kerää riittävästi verotuloja. Verotuksen alentaminen johtaa joko palvelujen leikkaamiseen tai laadun huonontamiseen taikka molempiin.  

Mutta onko verotuksemme todella kireä?  ”Korkeaa” veroastetta selittää ennen kaikkea laaja, lakisääteinen eläketurva. Nämä pakolliset eläkemaksut sisältyvät meillä veroasteeseen. Veroaste nousee ja verotus näyttää kiristyvän, vaikka tuloveroja alennettaisiin. Kysymys on tosiasiassa eläkemaksujen nostamisesta. Nämä rahat menevät eläkelaitoksille, ei julkisten palvelujen rahoittamiseen.

Kansainvälinen vertailu on muutenkin tosi vaikeaa eikä siitä kannata tehdä liian hätäisiä johtopäätöksiä. Järjestelmät ovat niin erilaisia. Monissa maissa eläketurva perustuu ei-lakisääteisiin eläkelaitoksille maksettaviin maksuihin, jotka eivät sisälly veroasteeseen. Samoin peruspalvelujen ja tulonsiirtojen sijaan saatetaan käyttää tuloista tehtäviä vähennyksiä, jotka alentavat veroastetta. Hyödyn korjaavat kuitenkin suurituloiset; mitä suuremmat tulot, sitä enemmän vähennyksistä hyötyy.  

Pohjoismainen hyvinvointimalli mahdollistaa erityisesti naisten työssä käynnin. Talouskasvun kannalta tämä on tärkeä asia. Suomen taloudellista menestystä selittää varmaan osaltaan se, että naiset paiskivat töitä siinä kuin miehet. Tässä tosin mittarit ovat huonot. Bruttokansantuotteen eli BKT:n kasvu ei nimittäin lainkaan ota huomioon kotona tehtävää työtä. Virallisissa mittauksissa suuri osa naisten tekemästä työtä jää näin huomioimatta.

Pohjoismaisen hyvinvointimallin eräs kantava voima on tasa-arvo. Siksi samasta työstä pitäisi maksaa samaa palkkaa. En osaa sanoa, miksi palkka-asiassa edetään niin hitaasti. Naisvaltaiset alat ovat edelleen pienipalkkaisempia kuin tyypilliset miesten alat. Näin siitä huolimatta, että naiset ovat nykyään paremmin koulutettuja kuin miehet.

Espoon osalta nostan kaksi ongelmaa. Yksi on jatkuvasti lisääntyvä vuokratyövoiman käyttö. Henkilöstömenot eivät kasva, mutta vuokratyövoiman käyttö kasvaa jatkuvasti, esimerkiksi vuonna 2011 noin 30 prosenttia. Toinen ongelma on palvelujen keskittäminen viiteen kaupunkikeskukseen. Ei voi puhua lähipalveluista, jos palveluun on matkaa lähes 10 kilometriä, kuten kotoani Nupurista Espoon keskukseen.  

Kuntapäättäjillä on ratkaiseva rooli työikäisten hyvinvoinnin edistämisessä. He ratkaisevat kunnan tuloveroprosentin ja kiinteistöveron tason. He myös päättävät, minkälaisia palveluja kuntalaiset saavat; kuka palvelut tuottaa, paljonko ne saavat maksaa ja mikä on laatutaso. He päättävät myös siitä, minkälaisten yritysten kanssa tehdään yhteistyötä.

Tulevaisuuden suuri valinta tulee olemaan, kuka saa palveluja. Ikääntyvää väestöä siirtyy joka vuosi suurin joukoin työterveyshuollon piiristä kuntien terveyskeskusten asiakkaiksi. Lakisääteiset terveydenhuoltomenot kasvavat vääjäämättä jo pelkän nuppiluvun kasvun vuoksi. Jos käytettävissä olevat verovarat eivät kasva (voivat jopa pienentyä), edessä on vaikeita valintoja. Pahimmillaan kaikki ei-lakisääteiset menot joutuvat vaakalaudalle. Näitä valintoja tekemään tarvitaan todella osaavia arjen asiantuntijoita.

HESARIN TOIMITTAJA PUTOSI VYÖHYKEMALLIN KYYDISTÄ

Nyt on pakko kirjoittaa vaalilupauksia koskevaan blogisarjaani välijuttu. Syynä on tämän päivän Hesarissa ollut toimittaja Elina Väntösen Näkökulma-juttu: Kuntayhtymässä ei valtuutetun sana paina.

Minusta Espoon asioista vastaava toimittaja ei ole tehnyt kotiläksyjään.

Juttu koskee Espoon kaupungin ja kuntayhtymä HSL:n (Helsingin seudun liikenne) erisuuntaista päätöksentekoa. HSL:n hallituksen jäsenenä näen tilanteen aivan eri tavalla kuin toimittaja.

Hesarin toimittaja väittää, että Espoo haluaisi halvat kulkuyhteydet Espoon keskuksesta Helsinkiin, mutta HSL:n hallitus estää tämän. Yksinkertaistan ja avaan vähän asiaa:

Mikä on vyöhykemalli?

Hyvin toimivaa joukkoliikennettä ei voi suunnitella kuntarajojen mukaan. Työ-, koulu- ja vapaa-ajanmatkustaminen ei ainakaan pääkaupunkiseudulla seuraa kuntarajoja. Matkalippujen hinnoissa rajat kuitenkin näkyvät. Pitkätkin kunnan sisäiset matkat ovat edullisia, mutta hinta nousee heti, kun kuntaraja ylitetään.

HSL on päättänyt ja pääkaupunkiseudun kunnat ovat hyväksyneet, että pääkaupunkiseudulla siirrytään vyöhykkeisiin perustuvaan joukkoliikenteen taksa- ja lippujärjestelmään. Matkalipun hinta perustuu vyöhykkeen etäisyyteen Helsingin keskustasta. Karkeasti voi sanoa, että A-vyöhyke on Helsingin keskusta, B-vyöhyke kiertää Helsingin keskustaa noin 10 kilometrin säteellä ja C-vyöhyke kattaa loput. Vyöhykerajoilla on merkitystä, jos päivittäinen matka suuntautuu Helsinkiin.

Kaikissa käsittelyssä olleissa vaihtoehdoissa B-kaaren raja kulkee keskeltä Espoota ja Espoon keskus jää C-kaarelle. Tämä perustuu nimenomaan siihen, että Espoon keskus sijaitsee kaukana Helsingin keskustasta, kauempana kuin esimerkiksi Tapiolan keskus.

Eri vyöhykkeiden lippujen hinnoista ei ole vielä päätetty. Voi kuitenkin arvailla, että A ja B-kaarella matkalipun hinta saattaa olla lähellä Helsingin sisäisen lipun tasoa. C-kaarella lippu on ostettava ABC-kaarelle, jolloin lipun hinta saattaa pahimmillaan nousta nykyisestä seutulipun tasosta.

Paljonko kunta maksaa joukkoliikenteestä?

HSL:ää perustettaessa päätettiin, että kunnat maksavat joukkoliikenteensä kustannuksista sen, mitä ei kerry omien kuntalaisten matkalippujen hinnoista. Tällä hetkellä matkalippujen hinnat kattavat noin puolet kustannuksista.  

Espoo maksaa vuodessa vajaat 50 miljoonaa euroa HSL:lle. Jos Espoo haluaa parantaa palveluja, kustannukset katetaan joko nostamalla matkalippujen hintaa (HSL päättää lippujen hinnoista) tai Espoon maksuosuutta. Mitä halvempia espoolaisten matkaliput ovat, sitä enemmän Espoo maksaa.

Vyöhykemallin käyttöönotto nostaa Espoon kustannuksia noin 12 miljoonaa euroa. Kustannusten nousu johtuu siitä, että aika moni espoolainen pääsee B-kaarelle.

Ongelmia enteilee se, että Espoo on tähän asti ilmoittanut joka vuosi HSL:n hallitukselle, että Espoon kuntaosuus ei saa nousta.

Mitä Espoo siis haluaa?

Hesarin jutun mukaan Espoo haluaa, että Espoon keskuksesta pitäisi päästä Helsingin keskustaan yhtä halvalla kuin esimerkiksi Tapiolasta. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa, että Espoon keskus pitäisi siirtää B kaarelle. Huolimatta siitä, että vyöhykemalli on nimenomaan päätetty rakentaa niin, että ratkaisevaa on etäisyys Helsingin keskustasta.

Toimittaja kantaa jutussaan huolta siitä, että HSL ei halua kuunnella sitä, mitä Espoo haluaa. Tietääköhän Espoo tai espoolaiset valtuutetut itse mitä haluavat?

Joukkoliikenteen palvelutason parantaminen nostaa aina kustannuksia. Maksajia ovat joko matkustajat tai matkustajien kotikunta. Muita maksajia ei ole.

Jos Espoo haluaa, että Espoon keskus siirretään B-kaarelle, se tarkoittaa rumaa mutkaa vyöhykekaareen (B-kaari kuvassa vaalean vihreällä). Suurin vaikutus on kuitenkin se, että Espoon keskuksesta lähtevien matkustajien matkaliput halpenisivat. Toinen puoli on se, että Espoon vuosittainen kuntaosuus nousisi useita miljoonia euroja. Selvennän tätä yhteenlaskulla: Espoon nykyinen kuntaosuus noin 50 miljoonaa euroa + vyöhykemalliin siirtyminen noin 12 miljoonaa euroa + Espoon keskuksen siirtäminen B-kaarelle noin 10 miljoonaa euroa vuodessa.

Espoo saa siis haluta Espoon keskuksen siirtämistä B-vyöhykkeelle. HSL:n hallitus vastaa kuitenkin siitä, että yhdessä päätetyistä vyöhykkeistä ei tule sik-sakkia. HSL:n hallitus vastaa myös siitä, että joku maksaa kustannukset. Jos Espoo ei halua maksaa, se ei myöskään saa tahtoaan läpi. Näin yksinkertaista se on. Tämän verran Hesarin toimittajakin olisi voinut asiaa selvittää.

 

VAALILUPAUS NUMERO NELJÄ: HYVINVOINTIA VANHUKSILLE

Kuntavaaleihin kuuluu erilaisten lupausten tekeminen. Minäkin lupaan parhaani mukaan edistää espoolaisten hyvinvointia. Ensimmäisen hyvinvointilupaukseni koskee vanhuksia. Seuraavien blogieni aiheina on työikäisten, nuorten ja lasten hyvinvointi. 

  

Vanhuksista puhuttaessa keskeiseksi kysymykseksi nousevat terveydenhoitopalvelut ja niiden toimivuus. Me työssä käyvät nautimme maksuttomista työterveyspalveluista, joihin pääsee yleensä samana päivänä. Toisin on eläkeläisillä, jotka ovat kunnallisten palvelujen varassa. Liian usein saa kuulla, kuinka vaikeaa on saada aika lääkärin vastaanotolle. Olen jopa kuullut, että lääkäri ei osannut puhua kunnolla suomea. Miksi julkisten terveyspalvelujen on annettu rapautua?

Tilanne Espoossa

Espoon tarkastuslautakunnan arviointikertomuksesta vuodelta 2011 ilmenee, että lääkärin vastaanotolle pääsyä saa odottaa 5 – 6 viikkoa. Tilanteen todetaan entisestään heikentyneen. Vakinaisesti täytettynä on vain 62 % lääkärin vakansseista. Vaikein tilanne on Espoon keskuksessa ja Matinkylä-Olarin terveysasemilla.     

Arviointikertomuksen mukaan kiireetöntä hoitoa pystyttiin antamaan hoitotakuun edellyttämässä ajassa. Kuinka moni ymmärtää, mitä tämä tarkoittaa? Yritin varata tyttärelleni viime kesänä kiireetöntä aikaa. Espoon keskuksesta ilmoitettiin, että jaossa oli joulukuun aikoja. Siis lääkärille pääsyä joutuu odottamaan puoli vuotta! Eläkeläisille tämä on arkipäivää.

Arviointikertomuksesta ilmenee myös, että kotihoidossa suurin osa ajasta kuluu muuhun kuin asiakastyöhön. Aiheellisesti huomautetaan, että asiakastyössä ei saa liikaa tukeutua netin käyttöön, koska kaikki ikäihmiset eivät käytä nettipalveluja.

Espoossa tarkastuslautakunnan arviointikertomus ei juuri ole herättänyt keskustelua, ei tainnut edes ylittää uutiskynnystä. Näinkö turtuneita me olemme julkisten palvelujen huonoon tilanteeseen?  

Voinko siis toteuttaa vaalilupaukseni ja yrittää parantaa espoolaisten vanhusten tilannetta? Helppoa se ei ole. Voin nostaa metelin, jos kuulen ongelmasta tai epäkohdasta. Enkä anna periksi, ennen kuin asia on hoidettu kuntoon. Haluan myös, että terveyskeskusten asiakasmaksut poistetaan. Ei ole oikein, että suuria lääkelaskuja maksavat eläkeläiset joutuvat maksamaan asiakasmaksuja, kun työssäkäyvillä on maksuton terveydenhuolto. Hammashoito ja bussiliput ovat myös liian kalliita pienituloisille eläkeläisille.

Kuntapäättäjien vastuulla on myös huolehtia siitä, että vanhempi väestö voimiensa mukaan huolehtii itsestään. Demareilta oli hieno saavutus, että 68 ja sitä vanhemmat pääsevät Espoossa maksutta uimaan ja kuntosalille.

Lopuksi nostan asian, joka minusta on erityisen vaikea. Pelkän kansaneläkkeen varassa elävien on selvittävä kuussa noin 700 eurolla. Viime blogiini verrattuna voi sanoa, että Suomessa on kaksi ryhmää, jotka saavat pientä perustuloa; nimittäin korkeakouluopiskelijat ja kansaneläkkeen varassa elävät. Vanhusten tilanne on selvästi huonompi. Sympatiani ovat vahvasti heidän puolellaan. Kysymys on suurelta osin vanhoista naisista, joiden työtulot ovat jääneet vähäisiksi, jos niitä on kertynyt ollenkaan. Nämä naiset joutuvat selviytymään ilman lisätienestejä, usein vielä yksin.  Kuntapäättäjät eivät voi nostaa kansaneläkkeen tasoa, mutta voimme ainakin yrittää huolehtia siitä, että meillä on kohtuuhintaisia, turvallisia asuntoja.

VAALILUPAUS NUMERO KOLME: TALOUS TASAPAINOON

Perusajatukseni on, että valtioiden, kuntien ja ihmisten tulojen pitäisi riittää juoksevien menojen kattamiseen. Keskityn tässä blogissani velanottoon. 

Kuntien velka

Kuntien täytyy korjata ja rakentaa päiväkoteja, kouluja, terveyskeskuksia ja kirjastoja. Investoinnit rahoitetaan yleensä velkarahalla.

Kuntalaisten on hyvä pysyä kärryillä siitä, paljonko kunnalla tosiasiassa on velkaa. Velanhoitokulut menevät nimittäin budjetin päältä. Se mitä jää jäljelle, voidaan käyttää palveluihin. Tarkastelua ei saa rajata peruskunnan velkaan, koska kunnat ovat entistä monimutkaisempia konserneja. Kunnat omistavat osakeyhtiöitä sekä hankkivat toimitiloja pitkäaikaisilla vuokrasopimuksilla ja elinkaarimallilla. Näiden järjestelyjen seurauksena peruskunnan lainat muodostavat vain osan lainakannasta.

Espoolla on velkaa 160 miljoonaa euroa eli 633 euroa/asukas. Espoon tarkastuslautakunnan raportissa kehutaan velan pienentyneen ja jäävän alle muiden suurten kaupunkien velkatason.  Tämä on kuitenkin vain osatotuus. Koko Espoo-konsernin lainakanta on peräti 1,4 miljardia euroa eli 5 525 euroa/asukas. Valtava summa.

Erityisesti opiskelijoiden velasta

Suomessa on yksi ryhmä, jota kehotetaan elämään velaksi. Nimittäin opiskelijat.

Suomalaisten korkeakouluopiskelijoiden tilanteesta valmistui juuri mielenkiintoinen Leena Ahrion väitöstutkimus. Sen mukaan ”väljät järjestykset antavat opiskelijoille mahdollisuuden elää pitkäänkin arvostetulla, muusta yhteiskunnasta erillisellä akateemisen vapauden saarekkeella. Pitkä opiskeluaika ei merkitse epäonnistumista. Kun valmistuminen tarkoittaa vastuuseen ja yhteiskunnallisiin pakkoihin astumista annettuine aikatauluineen, ei sinne välttämättä ole kiire niillä, joilla vapauden päättyminen ei tuo palkintoa kuten kunnioitusta, työpaikkaa tai statusta.”

Elättääkö siis suomalainen yhteiskunta mukavuudenhaluisia opiskelijoita vaatimatta mitään omaa rahallista panosta? Miksi nämä tulevaisuuden toivot eivät ota vähän opintolainaa, valmistu nopeasti ja ryhdy tuottavaan työhön?

Väitöskirjan mukaan opiskelijamäärät ovat Suomessa kasvaneet vauhdilla. Kun 1970-luvulla korkeakouluopiskelijoita oli noin 60 000, tänä päivänä heitä on noin 170 000. Ikäluokat eivät kuitenkaan ole kasvaneet.

Ennen vanhaan opiskelijat ottivat opintolainaa. Tänä päivänä lainaa ottaa vain noin 30 % opiskelijoista. Opinnot rahoitetaan nyt valtion tuella ja työssä käynnillä. Valtio maksaa opiskelijoille opintorahaa ja asumislisää noin 500 euroa kuukaudessa. Valtion menot/opiskelija ovat nelinkertaistuneet.

Minua hämmästytti se, että väitöskirjan mukaan neljännes aloittaneista ei näytä valmistuvan koskaan. Suosituksen mukaisen määrän opintopisteitä suorittaa vain kolmasosa opiskelijoista.  Kannustaako maksuton koulutus ja Euroopan korkein opintotuki laiskuuteen?

Vastustin ennen kiihkeäsi lukukausimaksuja. Nyt kun tyttäreni opiskelee toista vuotta Englannissa, olen alkanut vähän lipsua. Lukukausimaksujen huono puoli on se, että ne näyttävät karsivan opiskelijoiden joukosta pienituloisten perheiden nuoret. Mutta - ne luovat hyvän kannustimen nopeaan valmistumiseen.

Oman arvomaailmani mukaan kenenkään ei pitäisi joutua ottamaan syömävelkaa. Toisaalta, kun yhteiskunta tarjoaa perustoimeentulon, opiskelijoilta pitäisi voida vaatia ahkeruutta ja suositusten mukaisten opintopisteiden suorittamista. Töissä saa käydä, mutta tuloksia pitää syntyä.

Opintorahaa saivat ennen vain pienituloisimpien perheiden nuoret. Maksuton opetus maksettiin takaisin vahvasti progressiivisen tuloverotuksen kautta. Tänä päivänä kaikki saavat opintotukea, mutta progressio on lieventynyt ja enää vain seitsemän prosenttia kaikista veroista on progressiivisia. Monet haikailevat tasaveroa. Tämä herättää kysymyksen, onko meidän järjestelmästämme muodostunut opiskelijoille liiankin antelias?

Summa summarum: Patistaisin opiskelijoita ahkeruuteen ja nopeaan valmistumiseen. Tämä saattaa edellyttää, että opiskelijat rahoittavat osan opiskelusta lainalla. Kysymys on kuitenkin investoinnista tulevaisuuteen. Lukukausimaksuja Suomessa ei tarvita.

    

   

VAALILUPAUS NUMERO KAKSI: REHELLISYYS JA AVOIMUUS

Joku voi ajatella, että hyppy pyörän selästä (vaalilupaus numero 1) rehellisyyteen ja avoimuuteen on aika pitkä. Näin ei kuitenkaan ole. Kumpikin on osa kiireetöntä, hyvää yhteiskuntaa, jossa asiat ehtii hoitaa kävellen tai pyörällä ja ihmiset puhuvat aina totta. Mittakaava on ihmisen kokoinen.

 Jos joku todella inhottaa minua, niin se on epärehellisyys ja tiedon pimitys. Siihen törmää kuitenkin liian usein, myös kunnallispolitiikassa. Usein taustalla on henkilökohtainen vallanhalu. Epärehellisyyden kirjo on kuitenkin laaja ja välillä liikutaan ns. harmaalla alueella. Itsekään ei voi olla varma, onko kysymys epärehellisyydestä vai omasta väärinkäsityksestä.

Valaisen tällaisia tilanteita muutamilla espoolaisilla esimerkeillä:

1.      Olin Espoonkruunu Oy:n hallituksen jäsen vuosina 2007 ja 2008 (yhtiö omistaa kaikki ns. kaupungin asunnot). Erosin hallituksesta, koska en saanut päätöksenteon kannalta välttämättömiä tietoja, en saanut yhtiöön sisäistä valvontaa enkä mitenkään pystynyt vaikuttamaan menojen jatkuvaan kasvuun tai vuokrien tasauksiin eri talojen välillä. Osakeyhtiön hallituksen jäsenenä en saanut päätöksenteon kannalta välttämätöntä tietoa. Ikävä huhumylly pyöri jatkuvasti yhtiön ympärillä. Vihjailtiin vaalirahoituksesta kokoomukselle, rikollisista urakoitsijoista yms. Tällaisessa en suostu olemaan mukana.

Jälkeenpäin olen eri tavoilla pyrkinyt vaikuttamaan siihen, että vuokrataloyhtiöiden valvontaa lisättäisiin. Olin mm. yhteydessä selvitysmies Olavi Syrjäseen, joka tekikin tätä koskevia ehdotuksia (ei tosin varmaan yksin minun puheitteni perusteella).   

Yhtiöllä on nyt uusi toimitusjohtaja ja uusi hallitus. Huhumylly on myös laantunut. Ne toivottavasti kertovat, että asiat ovat nyt paremmalla tolalla.

2.      Espoon kaavoituksessa törmää kerta toisensa jälkeen vähintäänkin tiedon panttaamiseen.

Omalta alueeltani on hyvä esimerkki Nupurinkallion asemakaava. Asukkaille ”lässytettiin” kaikkea hyvää ja kaunista osallistumisesta ja yhteistoiminnasta. Salassa valmisteltiin kuitenkin aivan eri sisältöistä kaavaa, jossa asukkaiden näkemykset oli täysin sivuutettu. Mikään puhe ei ole mennyt perille ja kaavaa viedään jääräpäisesti eteenpäin. Kaavasta tehtiin yli 100 muistutusta, joissa suurimmassa osassa vastustettiin järjettömiä suunnitelmia.

Toinen esimerkki koskee Espoon kaupungintaloa. En uskalla väittää, että valtuustolle esitettiin vääriä tietoja, kun valtuusto vuonna 2010 päätti purkaa talon. Se on kuitenkin tosiasia, että talon kunnosta on esitetty täysin toisistaan poikkeavaa tietoa: 1) talo on täysin kunnossa ­tai 2) talo on purkukunnossa.   Kuin pisteenä iin päälle talo on nyt rikottu sisäpuolelta. Kukaan ei tiedä koska tai kenen luvalla.

Näinhän ei voi käydä, jos toimitaan rehellisesti ja avoimesti.

3.      Ämmässuon kaatopaikka on jo vuosikausia ollut ongelma. Asukkaat ovat taistelleet ongelmia vastaan, mutta tilanne tuntuu toivottomalta. Aina jostakin pulpahtaa uusi haiseva tai meluava hanke, tietoa joko annetaan 10 mapillista tai ei ollenkaan. Koskaan ei voi luottaa siihen, onko se näin vai onko se sittenkin noin. Mihinkään ei pysty vaikuttamaan. 

    

Minä haluan ehdottomasti ja yksiselitteisesti irtisanoutua kaikesta, mikä ei täytä rehellisyyden ja avoimuuden vaatimuksia. Vaikka jäisin yksin, pidän periaatteistani kiinni. Kunnallispolitiikassa tästä jäykkäniskaisuudesta seuraa tietysti se, että asioiden hoito on hankalaa. Toinen vaihtoehto olisi hymistä mukana, kun joku on jotain valmiiksi päättänyt. Jos nämä päätökset eivät täytä peruskriteereitäni: rehellisyyttä ja avoimuutta, minä en ole mukana. Sen pituinen se.

PÄIVÄN HYVÄ TYÖ

Poikkean vähän vaalilupaus-sarjastani ajankohtaisen ja tärkeän asian vuoksi. Kysymys on koululaisten liikenneturvallisuudesta. Jatkan siis liikennepuolella, mutta tulen kyllä etenemään vaaliblogissani myös muille elämänalueille.

Asun Nupurissa, jonka halkaisee Nupurintie eli entinen Turuntie. Vaikka Histaa ei ole rakennettu (eikä rakenneta!) Nuuksio-Nupurin asukasmäärä on kasvanut ja erityisesti lapsiperheitä on muuttanut alueelle. Palvelut ovat kaukana, suoraa bussiyhteyttä Helsinkiin ei ole ja bussit kulkevat muutenkin harvakseen. Joka taloudessa on auto tai kaksi.

Yksityisautoiluun perustuva liikenne tarkoittaa ruuhka-aikana jatkuvaa autovirtaa Nupurintiellä. Sivutieltä tuleva autoilija joutuu odottamaan tosi pitkään, ennen kuin pääsee livahtamaan liikenteen joukkoon.

Kokenut autoilija pärjää, mutta toisin on lasten ja nuorten kanssa. Alueemme lapset käyvät alakoulua Karhusuon koulussa ja yläkoulua pääosin Viherlaaksossa noin 10 kilometrin päässä. Suuri joukko alakoululaisia joutuu ylittämään Nupurintien aamuin illoin. Onneksi tielle on rakennettu keskikorokkeita. Riittää siis, että ylittää ensin toisen puoliskon ja voi sitten keskittyä toisen puoliskon ylittämiseen. Koska liikennevirta on paikoitellen jatkuvaa ja nopeusrajoitus 60 kilometriä, tien ylittäminen on keskikorokkeista huolimatta vaarallista. Etenkin kun nopeusrajoituksia ei juurikaan noudateta.

Erityisen vaarallinen on Nupurintien ja Veikkaustien risteys aamuisin, kun koululaisten on pakko ehtiä bussiin. Tien ylijuoksu on pelottavaa katseltavaa. Veikkaustieltä tulevat autot kiihdyttävät ruuhkan sekaan eikä tällä kohtaa ole keskikoroketta eikä suojatietä. Tievalaistus ei ole pysäkin kohdalla ja jostain kumman syystä valot ovat usein rikki. Kuvassa risteys ruuhka-ajan ulkopuolella.

Olin lähes 10 vuotta sitten Karhusuon koulun johtokunnan puheenjohtaja. Teimme kovasti töitä sen eteen, että saimme Nupurintielle keskikorokkeita. Veikkaustien risteys on kuitenkin edelleen hoitamatta. Lähdin selvittämään, miksi on näin.

Perusongelma on se, että Nupurintie on valtion tie. Vastuu on siis valtiolla, joka kuitenkin katsoo paikallisen liikenneturvallisuuden kuuluvan Espoon kaupungille. Espoo taas katsoo, että asia kuuluu valtiolle.

Otin yhteyttä Uudenmaan ELY-keskukseen, joka valtion viranomaisena vastaa tiestä ja sen turvallisuudesta. Minua pompoteltiin henkilöltä toiselle (kylläkin ihan ystävällisesti). Kukaan ei tuntenut tai tiennyt asiasta mitään. Minua neuvottiin tekemään kirjallinen kysely/aloite liikenteen asiakaspalveluun. Sitä kautta minulle voidaan vastata, onko Nupurintien ja Veikkaustien risteys korjausohjelamassa vai ei. Muuta kautta en voi saada tietoa. Kysymys on siis tämän ja ensi vuoden korjausohjelamasta, josta ei voida antaa puhelimessa tietoja. Voi pyhä Sylvi! Näinkö monimutkaisesti asioita täytyy hoitaa valtion virastossa?

Tein siis vaaditun kyselyn. Tietojen lisäksi vaadin välittömästi Nupurintien ja Veikkaustien risteyksen liikenneturvallisuuden parantamista. Tulen seuraamaan asian etenemistä ja painostamaan viranomaisia. Asiaan olisi tietysti pitänyt puuttua jo aikaisemmin, mutta heräsin vasta syksyn ruuhkiin.

Tämä oli päivän hyvä työni.

VAALILUPAUS NUMERO YKSI: PYÖRÄILY

Koska tämä on vaaliblogi, on tärkeää tehdä vaalilupauksia. Ensimmäinen lupaukseni on se, että teen parhaani, jotta pyöräilymahdollisuudet paranisivat koko pääkaupunkiseudulla. Aloitan vaalilupaukseni itsekkääsi omista kiinnostuksen kohteistani. Jatkossa lupaan keskittyä yhteiskunnallisesti vielä tärkeämpiin asioihin.

Olen pyöräily-friikki. Pyöräilen lähes päivittäin töihin Espoosta Helsinkiin, jolloin päivämatkaa kertyy 50 kilometriä. Oma reittini on vakiintunut ja tunnen sen kuin omat taskuni. Väillä joudun kuitenkin menemään kokouksiin jonnekin perusreitin ulkopuolelle. Eksyn heti.

Ihailen Ruotsin, Tanskan ja Hollannin pyöräilykulttuuria. On helppo yhtyä näiden maiden periaatteeseen: pyöräilyn suosio kasvaa vain, jos pyöräily on helppo, käytännöllinen ja turvalliseksi koettu tapa tehdä arjen matkoja.

Meillä pääkaupunkiseudulla tilanne on osittain hoidettu hienosti, osittain huonosti. Kokonaisuus ei ole selkeä ja ongelmakohtia on liian paljon. Hyvin merkityt runkolinjat puuttuvat, lukuun ottamatta ihanaa Baanaa (vaikka sekin tehtiin vähän liian kapeaksi), risteysalueet ovat vaarallisia, jalankulkijat ja mopoilijat poukkoilevat pyöräteillä ja liikenteen ohjaus on epäselvää. HSL:llä on sinänsä hyvä reittiopas. Se ei kuitenkaan auta, kun pyörämatkalla joutuu risteykseen, jossa voi valita väärän reitin. Pyöräparkit ovat sekavia ja pyörien varastelu näyttää olevan yleistä.

Voinko siis toteuttaa vaalilupaukseni?

Lähtökohdat ovat kunnossa, koska viime vuosina on valmistunut useita viisaita asiakirjoja. Paljon paperia, mutta vastuutahojen ja rahojen löytäminen ei näytä helpolta:

1.      Liikenne- ja viestintäministeriön kävelyn ja pyöräilyn strategia ja sen toimeenpano-ohjelma (2011)

2.      Hallituksen liikennepoliittinen selonteko (2012)

3.      Helsingin seudun liikenteen HSL:n Helsingin seudun liikennejärjestelmäsuunnitelma HLJ

4.      Valtion ja Helsingin seudun kuntien maankäytön, asumisen ja liikenteen MAL-aiesopimus vuosille 2012 – 2015 (2012).  

Strategian mukaan tavoitteena on lisätä kävely- ja pyörämatkojen määrää 20 prosenttia vuoteen 2020 mennessä. Tämä vaatii ”laaja-alaista toimenpidevalikoimaa sekä yhteistyötä valtion, kuntien ja yksityisen sektorin kesken”. Vastuulliseksi viranomaiseksi määritellään valtion Liikennevirasto. Toimenpideohjelma ei yllä kovin konkreettiselle tasolle: pyöräilyreittien laatutasoa on parannettava ja huolehdittava pyöräteiden kunnosta ja pyöräpysäköinnistä.

Liikennepoliittisen selonteon mukaan strategian toteuttaminen ”edellyttää myös riittävän rahoituksen suuntaamista sekä kävelyn ja pyöräilyn hyötyjen täysimittaista arvostusta niin yhteiskunnan kuin yksittäisen ihmisenkin tahoilta. Joukkoliikenteen käyttöä tukevat sujuvat pyöräilyolosuhteet ja viihtyisä ja turvallinen kävely-ympäristö. Jalankulun ja pyöräilyn asema liikennejärjestelmäprosessissa vaatii vahvistamista ja valtavirtaistamista”. Kamalan kapulakielen lisäksi sivulla 38 on hyvä tietoruutu eurooppalaisista esimerkeistä: tarvitaan pyöräkatuja, selkeät kaksisuuntaiset pyörätiet, jalankulun ja pyöräilyn erottaminen toisistaan, selkeät viitoitukset, markkinointia ja innostamista sekä hyvät palvelut pyöräilijöille.

HLJ haluaa osaltaan edistää jalankulun ja pyöräilyn parantamista. Konkreettiset toimenpiteet ovat kuitenkin ”pieniä ja kustannustehokkaita” kehyskuntiin sijoitettuja pyörätien pätkiä. Näin siitä huolimatta, että istun itse HSL:n hallituksessa. Pyöräily jää tässä kokonaisuudessa pakostakin suurien väylähankkeiden jalkoihin.

MAL-sopimuksessa todetaan kohdassa 18 lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Kunnat ja Uudenmaan ELY-keskus parantavat jalankulun ja pyöräilyn edellytyksiä kehittämällä seudullisesti yhtenäistä ja korkeatasoisesti hoidettua jalankulun ja pyöräilyn runkoverkkoa”. Ei mitään muuta.

Selvitin asiaa kotikunnastani Espoosta. Espoo teki viime vuonna Kevyen liikenteen väylien kehittämisohjelman. Yritin selvittää, onko sitä toteutettu käytännössä. Aloitin teknisestä keskuksesta, josta minut ohjattiin kysymään asiaa kaavoittajalta tai liikuntapuolelta, josta minut ohjattiin takaisin tekniseen keskukseen. En löytänyt yhtään vastuuhenkilöä enkä tietoa rahoituksesta.     

Mitä tästä jäi käteen? Paljon paperia, kauniita/koukeroisia puheita ja epäselvää vastuunjakoa. Vastuun pilkkominen kunnille johtaa pahimmillaan siihen, että pyörätien pätkiä tehdään sinne sun tänne, jos tehdään. Kukaan ei vastaa kokonaisuudesta ja kattavan runkoverkoston rakentamisesta, tai edes tavoiteverkon määrittelystä.

Lähtökohdat luodaan tietysti kaavoituksessa, mutta kyllä sen lisäksi tarvitaan ihan selvää, riihikuivaa rahaa. Tässä ehkä piileekin asian ydin: Uuden ajoradasta erillisen pyörätien rakentaminen maksaa 200 000 – 400 000 euroa kilometriltä. Taidankin jatkossa keskittyä rahoituksen löytämiseen.