VAALILUPAUS NUMERO KUUSI: HYVINVOINTIA LAPSILLE JA NUORILLE

Tämä on ehdottomasti tärkein vaalilupaukseni. Lupaan ja vannon, että puolustan kaikkia lapsia ja nuoria parhaani mukaan. 

   

Lupaaminen on helppoa ja todelliset taidot punnitaan käytännön päätöksenteossa. Peruslähtökohtana pitää olla aito välittäminen ja kyky katsoa nenäänsä pitemmälle (kuvaan ihanneyhteiskuntani blogin lopussa). Osaava ja kokenut kuntapäättäjä löytää oikeat keinot ja tarvittavat rahat eikä sorru lyhyen aikavälin säästöihin. Kysymys on päätöksentekijöiden poliittisista valinnoista.  

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen juuri julkaistussa tutkimuksessa on hyvä kuvaus niistä vääristä valinnoista, joita kunnissa tehtiin 1990-luvun lamavuosina. Tulokset viimeisen kymmenen vuoden ajalta puhuvat puolestaan:

• huostaan otettujen nuorten osuus ikäluokasta on kasvanut 150 prosenttia
• psykiatrisessa laitoshuollossa olevien nuorten osuus on kasvanut yli 150 prosenttia
• lastensuojelun avohuollon asiakkaiden määrä on lisääntynyt yli 100 prosentilla
• kasvatus- ja perheneuvoloiden lapsiasiakkaat ovat lisääntyneet lähes 50 prosentilla

Asian ymmärtämiseksi täytyy palauttaa mieliin laman aika. Taloustilanne heikkeni yllättäen, verotuloja kertyi ennakoitua vähemmän ja kuntien piti pienentää menojaan. Säästöjä haettiin kaikesta, myös leikkaamalla lasten ja lapsiperheiden peruspalveluista. Esimerkiksi äitiys- ja lastenneuvolan sekä kouluterveydenhuollon käyntejä vähennettiin jyrkästi, opettajia lomautettiin eikä sijaisia palkattu, luokkien ryhmäkokoja kasvatettiin, päiväkotien opettajia vähennettiin ja lapsiperheille tarjottavat kotipalvelut lähes loppuivat. Monia palveluja ei ole palautettu ennalleen laman jälkeen.

Laman aikana luultiin, että juustohöyläleikkauksilla ei ole vaikutusta. Kuten tutkimus osoittaa, toisin kävi. Vaikutukset vaan näkyvät myöhemmin, jopa kymmenen vuoden viipeellä. Leikkaukset lisäsivät lasten pahoinvointia. Ne säästöt, joita tehtiin kuntien vuosibudjeteissa, maksetaan nyt huomattavasti kalliimpina korjaavina toimina kuten lasten huostaanoton ja psykiatrisen laitoshoidon kustannuksina. Tulee mieleen hölmöläisten peitonleikkaus; leikataan toisesta päästä ja jatketaan toisesta päästä.

Tutkimuksen mukaan ne kunnat, jotka leikkasivat eniten kouluterveydenhuollosta, käyttivät 2000-luvun alussa muita kuntia enemmän rahaa lasten ja nuorten psykiatrisen sairaanhoidon palveluihin.

Jokainen ymmärtää, että samoja virheitä ei pidä toistaa. Jokainen myös ymmärtää, että ongelmia kannattaa ehkäistä ennalta. Kannattaa satsata perheiden, lasten ja nuorten hyvinvointiin. Hyvänä tavoitteena tulee olla onnelliset, iloiset tulevat veronmaksajat.

Tarvitaan siis viisaita kuntapäättäjiä, jotka osaavat tehdä oikeita valintoja. Jos/kun verotulot eivät tulevaisuudessa kasva, jostakin voidaan joutua tinkimään. Sitä ei saa tehdä lasten ja nuorten hyvinvoinnista.

Kuten aikaisemmassa blogissani totesin, minä kannatan pohjoismaista hyvinvointimallia. Se tarkoittaa, että yhteiskunnan perusrakenteet ovat kunnossa. Tällainen on minun ihanneyhteiskuntani:

• Kaikki asuinalueet ovat turvallisia ja viihtyisiä. Päiväkoteihin ja kouluihin pääsee kävellen tai pyörällä. Alueella on puistoja, leikkipaikkoja ja nuorisotiloja.
•  Asuminen on kohtuuhintaista.
• Päiväkodeissa ja kouluissa on riittävästi opettajia ja muuta henkilökuntaa. Ruoka on hyvää ja ravitsevaa. Jokainen, joka tarvitsee, saa tukiopetusta. Oppimis- ja muihin ongelmiin puututaan riittävän varhaisessa vaiheessa. Erityistä tukea tarvitsevat koululaiset pääsevät pienryhmiin, joissa on ammattitaitoiset opettajat. 
•  Jokainen peruskoulun päättänyt nuori pääsee toiselle asteelle haluamalleen oppilinjalle.
•  Alueilla on neuvola ja koululaisilla säännölliset terveys- ja hammastarkastukset. Lääkäriin pääsee ja apua on saatavilla.
• Perheitä tuetaan kaikin tavoin. Kukaan ei jää ilman apua ja tukea.

ASUMINEN ON POLITIIKKAA

Pääkaupunkiseudulla on vuosikymmeniä päivitelty asumisen kalleutta. Näin myös Espoossa. Miksi mikään ei muutu?

Asiaa täytyy tarkastella vähän pidemmältä ajalta. Mieheni Timo Rauhanen kirjoittaa Espooseen tänään jaetussa Espoon Ruusun pääkirjoituksessa hyvän kuvauksen Espoon tilanteesta. Kaupungin annettiin kehittyä hajanaiseksi gryndereiden ehdoilla: ostettiin halvalla viljavia peltoja, kaavoitettiin ne mahdollisimman tehokkaasti ja myytiin asunnot kalliilla. Espoo seurasi kaupungin kehitystä vierestä.

Tilanne ei ole tänä päivänä paljon parempi. Kaupunki on nyt sellainen, miksi sen annettiin kehittyä eli viisi hajallaan olevaa suuraluetta. Muutamalla rakennusliikkeellä on edelleen keskeinen rooli. ”Joku” sopii firman kanssa, mitä rakennetaan ja minne. Suuret rakennusyhtiöt haluavat suuria, helposti rakennettavia alueita, joista saadaan maksimaalinen taloudellinen voitto. Ja Espoo seuraa kaupungin kehitystä vierestä.

Hista on hyvä esimerkki vallitsevasta käytännöstä. Olin itse kaupunkisuunnittelulautakunnan varapuheenjohtaja viime valtuustokaudella. Jo silloin YIT esitteli minulle Histalle rakennettavien talojen piirustuksia. Onneksi korkein hallinto-oikeus kumosi nyt Histan kaavan eli jonkin verran maailma on muuttunut menneisiin vuosiin verrattuna.

Joku voi tässä kysyä, miksi en vaikuttanut asioihin kaupunkisuunnittelulautakunnassa. Parhaani tein ja otan osittain omaan piikkiini sen, että Hista saatiin kaadettua. Ei ole mitään järkeä rakentaa 20 000 asukkaan korpilähiötä pääosin yksityisautoilun varaan. Luottamusmiesten mahdollisuudet vaikuttaa päätöksentekoon ovat tosiasiassa hyvin rajalliset. Jos joku väittää muuta, ei puhu totta. Kerta toisensa jälkeen huomaa, että asia oli jo sovittu. Päätöksenteko pilkotaan sopivasti eri lautakuntiin. 

Kuten Timpan jutusta ilmenee, Espoossa on runsaasi kaavoitettua maata, pääasiassa pientalokaavoja. Suuria, helposti rahastettavia maa-alueita on vähän. Koska tontit sijaitsevat olemassa olevilla asuinalueilla, maanomistajat odottavat hintojen nousua. 

Tarvitaan viisaita kuntapäättäjiä: Espoon pitää ostaa maata, kaavoittaa vain omistamiaan maita ja nostaa riittävästi tyhjien, kaavoitettujen tonttien kiinteistöveroa. Jos näin ei tehdä, kaikki jatkuu entisellään.

Espoon vuokra-asuntotilanteesta        

Olin viime valtuustokaudella myös Espoonkruunu Oy:n hallituksessa. Espoonkruunu, nykyisin Espoo asunnot Oy, on Espoon kaupungin omistama yhtiö, joka hallitsee entisiä ns. kaupungin asuntoja.

Erosin Espoonkruunu Oy:n hallituksesta kesken kauden. En voinut olla osakeyhtiön hallituksessa, jossa hallituksen jäsenille ei annettu päätöksenteon kannalta välttämätöntä tietoa. Vuokrat nousivat huimaa vauhtia, jopa 15 prosenttia vuodessa. Hallitukselle ei kerrottu, mistä se johtui.

Vuokra-asuntoasia on edelleen lähellä sydäntäni ja seuraan sitä. Tilanne Espoon asunto Oy:ssä näyttää parantuneen toimitusjohtajan vaihdon myötä. Julkisuuskuva on ainakin parempi.

 

Joku kuitenkin mättää. Espoossa kaupungin vuokra-asuntojen vuokrat ovat lähes euron kalliimpia kuin Helsingissä. Näin siitä huolimatta, että Helsingissä vapaarahoitteisten asuntojen vuokrat ovat selvästi kalliimpia kuin Espoossa. Selitys on yksinkertainen: Helsingissä kaupungin uusien vuokra-asuntojen rakentaminen ja vanhojen peruskorjaaminen hoidetaan erillisessä organisaatiossa ATT:ssä. Espoossa nämä kustannukset maksatetaan nykyisillä vuokralaisilla. Tulevina vuosina peruskorjausten määrä kasvaa huimasti. Tämä nostaa entisestään vuokria Espoossa.

Espoolaisten vuokria nostaa myös se, että Espoon sosiaalitoimi sijoittaa vuokra-asuntoihin ns. sosiaalisia asukkaita. Hyvä niin. Kaupunki ei kuitenkaan vastaa vuokralaisten aiheuttamista ongelmista. Jos asunto vaatii vuokralaisen jälkeen remontin, kulut maksatetaan nykyisillä vuokralaisilla. Näin tehdään, vaikka muutama vuosi sitten sovittiin, että kaupunki maksaa näiden vuokralaisten kustannukset. ”Joku” päätti, että näin ei tehdä.

Muutos vaatii viisaita kuntapäättäjiä: Espoossa kaupungin asunnot pitää siirtää takaisin kaupungille, virkatyönä ja virkavastuulla hoidettavaksi kuten Helsingissä. Osakeyhtiömalli ei sovi kaupungin asuntoihin. Uustuotanto ja vanhojen asuntojen perusparantaminen on siirrettävä kaupungin vastuulle. Kaupungin on myös maksettava asuntoihin sijoittamiensa vuokralaisten kustannukset. Näin vuokrat saadaan Espoossa samalla tasolle kuin Helsingissä ja Vantaalla. 

VAALILUPAUS NUMERO VIISI: HYVINVOINTIA TYÖIKÄISILLE

1960-luvun Suomessa tehtiin suuria päätöksiä. Silloin päätettiin tarjota kaikelle kansalle tasa-arvoisesti julkisia palveluja kuten koulutusta, terveydenhoitoa ja sosiaaliturvaa. Vastuu palveluista annettiin kunnille. Palvelut päätettiin rahoittaa verovaroilla. Tämän vuoksi verotuksen progressiota kiristettiin eli rikkaat saivat maksaa enemmän veroja. Suomesta tuli hyvinvointivaltio.

   

Minä kannatan pohjoismaista hyvinvointimallia ja haluan, että se toimii jatkossakin. 

Suomen verotusta moititaan kireäksi, etenkin kun sitä vertaa muihin maihin. Mutta, ei voi rahoittaa julkisia palveluja, jos ei kerää riittävästi verotuloja. Verotuksen alentaminen johtaa joko palvelujen leikkaamiseen tai laadun huonontamiseen taikka molempiin.  

Mutta onko verotuksemme todella kireä?  ”Korkeaa” veroastetta selittää ennen kaikkea laaja, lakisääteinen eläketurva. Nämä pakolliset eläkemaksut sisältyvät meillä veroasteeseen. Veroaste nousee ja verotus näyttää kiristyvän, vaikka tuloveroja alennettaisiin. Kysymys on tosiasiassa eläkemaksujen nostamisesta. Nämä rahat menevät eläkelaitoksille, ei julkisten palvelujen rahoittamiseen.

Kansainvälinen vertailu on muutenkin tosi vaikeaa eikä siitä kannata tehdä liian hätäisiä johtopäätöksiä. Järjestelmät ovat niin erilaisia. Monissa maissa eläketurva perustuu ei-lakisääteisiin eläkelaitoksille maksettaviin maksuihin, jotka eivät sisälly veroasteeseen. Samoin peruspalvelujen ja tulonsiirtojen sijaan saatetaan käyttää tuloista tehtäviä vähennyksiä, jotka alentavat veroastetta. Hyödyn korjaavat kuitenkin suurituloiset; mitä suuremmat tulot, sitä enemmän vähennyksistä hyötyy.  

Pohjoismainen hyvinvointimalli mahdollistaa erityisesti naisten työssä käynnin. Talouskasvun kannalta tämä on tärkeä asia. Suomen taloudellista menestystä selittää varmaan osaltaan se, että naiset paiskivat töitä siinä kuin miehet. Tässä tosin mittarit ovat huonot. Bruttokansantuotteen eli BKT:n kasvu ei nimittäin lainkaan ota huomioon kotona tehtävää työtä. Virallisissa mittauksissa suuri osa naisten tekemästä työtä jää näin huomioimatta.

Pohjoismaisen hyvinvointimallin eräs kantava voima on tasa-arvo. Siksi samasta työstä pitäisi maksaa samaa palkkaa. En osaa sanoa, miksi palkka-asiassa edetään niin hitaasti. Naisvaltaiset alat ovat edelleen pienipalkkaisempia kuin tyypilliset miesten alat. Näin siitä huolimatta, että naiset ovat nykyään paremmin koulutettuja kuin miehet.

Espoon osalta nostan kaksi ongelmaa. Yksi on jatkuvasti lisääntyvä vuokratyövoiman käyttö. Henkilöstömenot eivät kasva, mutta vuokratyövoiman käyttö kasvaa jatkuvasti, esimerkiksi vuonna 2011 noin 30 prosenttia. Toinen ongelma on palvelujen keskittäminen viiteen kaupunkikeskukseen. Ei voi puhua lähipalveluista, jos palveluun on matkaa lähes 10 kilometriä, kuten kotoani Nupurista Espoon keskukseen.  

Kuntapäättäjillä on ratkaiseva rooli työikäisten hyvinvoinnin edistämisessä. He ratkaisevat kunnan tuloveroprosentin ja kiinteistöveron tason. He myös päättävät, minkälaisia palveluja kuntalaiset saavat; kuka palvelut tuottaa, paljonko ne saavat maksaa ja mikä on laatutaso. He päättävät myös siitä, minkälaisten yritysten kanssa tehdään yhteistyötä.

Tulevaisuuden suuri valinta tulee olemaan, kuka saa palveluja. Ikääntyvää väestöä siirtyy joka vuosi suurin joukoin työterveyshuollon piiristä kuntien terveyskeskusten asiakkaiksi. Lakisääteiset terveydenhuoltomenot kasvavat vääjäämättä jo pelkän nuppiluvun kasvun vuoksi. Jos käytettävissä olevat verovarat eivät kasva (voivat jopa pienentyä), edessä on vaikeita valintoja. Pahimmillaan kaikki ei-lakisääteiset menot joutuvat vaakalaudalle. Näitä valintoja tekemään tarvitaan todella osaavia arjen asiantuntijoita.

HESARIN TOIMITTAJA PUTOSI VYÖHYKEMALLIN KYYDISTÄ

Nyt on pakko kirjoittaa vaalilupauksia koskevaan blogisarjaani välijuttu. Syynä on tämän päivän Hesarissa ollut toimittaja Elina Väntösen Näkökulma-juttu: Kuntayhtymässä ei valtuutetun sana paina.

Minusta Espoon asioista vastaava toimittaja ei ole tehnyt kotiläksyjään.

Juttu koskee Espoon kaupungin ja kuntayhtymä HSL:n (Helsingin seudun liikenne) erisuuntaista päätöksentekoa. HSL:n hallituksen jäsenenä näen tilanteen aivan eri tavalla kuin toimittaja.

Hesarin toimittaja väittää, että Espoo haluaisi halvat kulkuyhteydet Espoon keskuksesta Helsinkiin, mutta HSL:n hallitus estää tämän. Yksinkertaistan ja avaan vähän asiaa:

Mikä on vyöhykemalli?

Hyvin toimivaa joukkoliikennettä ei voi suunnitella kuntarajojen mukaan. Työ-, koulu- ja vapaa-ajanmatkustaminen ei ainakaan pääkaupunkiseudulla seuraa kuntarajoja. Matkalippujen hinnoissa rajat kuitenkin näkyvät. Pitkätkin kunnan sisäiset matkat ovat edullisia, mutta hinta nousee heti, kun kuntaraja ylitetään.

HSL on päättänyt ja pääkaupunkiseudun kunnat ovat hyväksyneet, että pääkaupunkiseudulla siirrytään vyöhykkeisiin perustuvaan joukkoliikenteen taksa- ja lippujärjestelmään. Matkalipun hinta perustuu vyöhykkeen etäisyyteen Helsingin keskustasta. Karkeasti voi sanoa, että A-vyöhyke on Helsingin keskusta, B-vyöhyke kiertää Helsingin keskustaa noin 10 kilometrin säteellä ja C-vyöhyke kattaa loput. Vyöhykerajoilla on merkitystä, jos päivittäinen matka suuntautuu Helsinkiin.

Kaikissa käsittelyssä olleissa vaihtoehdoissa B-kaaren raja kulkee keskeltä Espoota ja Espoon keskus jää C-kaarelle. Tämä perustuu nimenomaan siihen, että Espoon keskus sijaitsee kaukana Helsingin keskustasta, kauempana kuin esimerkiksi Tapiolan keskus.

Eri vyöhykkeiden lippujen hinnoista ei ole vielä päätetty. Voi kuitenkin arvailla, että A ja B-kaarella matkalipun hinta saattaa olla lähellä Helsingin sisäisen lipun tasoa. C-kaarella lippu on ostettava ABC-kaarelle, jolloin lipun hinta saattaa pahimmillaan nousta nykyisestä seutulipun tasosta.

Paljonko kunta maksaa joukkoliikenteestä?

HSL:ää perustettaessa päätettiin, että kunnat maksavat joukkoliikenteensä kustannuksista sen, mitä ei kerry omien kuntalaisten matkalippujen hinnoista. Tällä hetkellä matkalippujen hinnat kattavat noin puolet kustannuksista.  

Espoo maksaa vuodessa vajaat 50 miljoonaa euroa HSL:lle. Jos Espoo haluaa parantaa palveluja, kustannukset katetaan joko nostamalla matkalippujen hintaa (HSL päättää lippujen hinnoista) tai Espoon maksuosuutta. Mitä halvempia espoolaisten matkaliput ovat, sitä enemmän Espoo maksaa.

Vyöhykemallin käyttöönotto nostaa Espoon kustannuksia noin 12 miljoonaa euroa. Kustannusten nousu johtuu siitä, että aika moni espoolainen pääsee B-kaarelle.

Ongelmia enteilee se, että Espoo on tähän asti ilmoittanut joka vuosi HSL:n hallitukselle, että Espoon kuntaosuus ei saa nousta.

Mitä Espoo siis haluaa?

Hesarin jutun mukaan Espoo haluaa, että Espoon keskuksesta pitäisi päästä Helsingin keskustaan yhtä halvalla kuin esimerkiksi Tapiolasta. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa, että Espoon keskus pitäisi siirtää B kaarelle. Huolimatta siitä, että vyöhykemalli on nimenomaan päätetty rakentaa niin, että ratkaisevaa on etäisyys Helsingin keskustasta.

Toimittaja kantaa jutussaan huolta siitä, että HSL ei halua kuunnella sitä, mitä Espoo haluaa. Tietääköhän Espoo tai espoolaiset valtuutetut itse mitä haluavat?

Joukkoliikenteen palvelutason parantaminen nostaa aina kustannuksia. Maksajia ovat joko matkustajat tai matkustajien kotikunta. Muita maksajia ei ole.

Jos Espoo haluaa, että Espoon keskus siirretään B-kaarelle, se tarkoittaa rumaa mutkaa vyöhykekaareen (B-kaari kuvassa vaalean vihreällä). Suurin vaikutus on kuitenkin se, että Espoon keskuksesta lähtevien matkustajien matkaliput halpenisivat. Toinen puoli on se, että Espoon vuosittainen kuntaosuus nousisi useita miljoonia euroja. Selvennän tätä yhteenlaskulla: Espoon nykyinen kuntaosuus noin 50 miljoonaa euroa + vyöhykemalliin siirtyminen noin 12 miljoonaa euroa + Espoon keskuksen siirtäminen B-kaarelle noin 10 miljoonaa euroa vuodessa.

Espoo saa siis haluta Espoon keskuksen siirtämistä B-vyöhykkeelle. HSL:n hallitus vastaa kuitenkin siitä, että yhdessä päätetyistä vyöhykkeistä ei tule sik-sakkia. HSL:n hallitus vastaa myös siitä, että joku maksaa kustannukset. Jos Espoo ei halua maksaa, se ei myöskään saa tahtoaan läpi. Näin yksinkertaista se on. Tämän verran Hesarin toimittajakin olisi voinut asiaa selvittää.