EK:n puheenjohtajan Veli-Matti
Mattilan vaatimukset palkkojen alentamiseksi (paitsi johtajien) ovat
herättäneet paljon keskustelua. Samassa yhteydessä Mattila toisti vaatimuksen
paikallisesta sopimisesta; työehtosopimusten pitäisi olla niin joustavia, että
niiden perusteella voidaan sopia työpaikalla. Liian vähälle huomiolle on jäänyt
Mattilan näkemys, että ilman luottamusta ja hyvää keskustelua ei paikallisesta
sopimisesta tule mitään.
Paikallinen sopiminen
herättää tunteita sekä puolesta että vastaan. Yleensä keskustelu koskee yksityistä
sektoria. Koska olen omalla työpaikallani valtiovarainministeriössä
pääluottamusmies, avaan tästä näkökulmasta paikallisen sopimisen arkea
julkisella sektorilla.
Valtiolla henkilöstön
oikeusasemasta säädetään virka- ja työsopimuslaeissa. Nämä, kuten kaikki
muutkin lait, valmistelee Suomen hallitus ja niistä päättää eduskunta. Tulkintaongelmat
ratkaistaan oikeudessa. Lisäksi työmarkkinoiden keskusjärjestöt (Akava, SAK ja
STTK työntekijöiden puolelta ja Valtion työmarkkinalaitos työnantajien puolelta)
sopivat palvelussuhteen ehdoista virka- ja työehtosopimuksilla.
Tulkintaongelmat ratkaistaan työtuomioistuimessa, jonka päätöksistä ei voi
valittaa oikeuteen.
Virkamiehelle palkka on
yksi tärkeimpiä neuvoteltavia asioita. Valtiolla keskusjärjestöt ovat sopineet palkkausjärjestelmän
yleiset raamit, mutta jokaisessa virastossa on oma palkkausjärjestelmä. Yksittäisen
virkamiehen palkkaneuvottelussa osapuolina ovat virkamies ja työantajan edustaja.
Ammattiliittoon kuuluvilla virkamiehillä voi olla neuvotteluissa mukana luottamusmies
etenkin, jos virkamies ja työnantaja ovat erimielisiä työn vaativuudesta. Palkkausjärjestelmän
lisäksi työpaikoilla selvitetään, neuvotellaan ja hoidetaan monia muitakin virkamiehen
asemaan liittyviä kysymyksiä. Paikallisella sopimisella on jo nyt vahva asema.
Lakien ja sopimusten
viidakko on todella vaikea ja sivuja on satamäärin. Luulen, että aika harva luottamusmies,
puhumattakaan tavallisesta virkamiehestä, on niihin perehtynyt. Harva tuntee
edes oman virastonsa palkkausjärjestelmää. Sitä vastoin työnantajan edustajat,
laaja joukko päätoimisia ammattilaisia, tuntevat kaikki järjestelmän koukerot. Tässä
piilee paikallisen sopimisen ongelma.
Minä olen koulutukseltani
juristi, joten olen tottunut lukemaan sekä lakeja että sopimuksia.
Luottamusmies-urani alussa en tiennyt mitään tästä laajasta kokonaisuudesta. Minulta
meni useita vuosia ja jouduin käymään useita luottamusmieskursseja, jotta
pääsin siitä perille. Suurin syy on se, että hoidan luottamusmiestehtävää oman
työni ohessa. Jos joudun tekemään päivisin paljon luottamusmieshommia,
kirjoittelen lakeja iltaisin. Edelleen olen usein alakynnessä työnantajaan
nähden.
Paikallinen sopiminen
tarkoittaa juuri tällaista epätasapainoasemaa työntekijän ja työnantajan
välillä. Jos keskustason sopimuksia olisi jatkossa yhtä paljon kuin nyt,
jokainen työntekijä joutuisi opiskelemaan itsensä edunvalvojaksi. Jos
sopimuksia on jatkossa vähemmän tai ne ovat nykyistä joustavampia, työntekijä
olisi kuitenkin aivan yksin työnantajan kovaa asiantuntemusta vasten. ”Suosikkien”
ei tarvitse tehdä mitään, sillä heistä kyllä huolehditaan. Sama koskee niitä
työntekijöitä, joilla on syystä tai toisesta hyvä neuvotteluasema. Muut
olisivat omillaan.
Ammattiliittoon
kuuluvilla työntekijöillä olisi tietysti jatkossakin tukenaan luottamusmies,
joka on keskitetysti voinut hankkia tarvittavan asiantuntemuksen. Luottamusmiehen
työmäärä todennäköisesti kasvaisi, jolloin luottamusmiehen pitäisi olla päätoiminen.
Valtiolla näin on vain hyvin harvassa paikassa.
Oma käsitykseni on, että julkisella
sektorilla on jo nyt paljon paikallista sopimista. Jos sitä vielä lisätään, vastaavasti vähennetään työmarkkinajärjestöjen valtaa. Sohaisen varmaan ampiaispesään, kun
totean, että minusta päätöksenteko yhteiskunnan keskeisistä asioista,
esimerkiksi verotuksesta, kuuluu hallituksen päätettäväksi, ei kolmikannassa
sovittavaksi. Viisas hallitus tietysti kuuntelee ammattiliittojen asiantuntemusta.
Palaan vielä Mattilan kommenttiin,
joka on erittäin tärkeä: Paikalisesta sopimuksesta ei tule mitään ilman
luottamusta ja hyvää keskustelua. Kaiken kokemani perusteella sanoisin, että tässä
ollaan monella työpaikalla vasta aivan alkumetreillä. Siinä vaiheessa, kun
työnantaja ymmärtää tämän tärkeyden, paikallisen sopimisen lisäämiseen on
edellytyksiä; kumpikaan osapuoli ei yritä kampittaa tai sumuttaa toista, vaan yhteinen
etu nähdään samalla tavalla. Koko juttu pitäisikin nyt kääntää päälaelleen ja
lähteä vaatimaan työpaikoilla luottamusta ja hyvää keskustelua – myös julkisella
sektorilla. Vasta sitten, kun tämä on kunnossa, voidaan alkaa miettiä paikallisen
sopimisen lisäämistä.