Perusajatukseni on, että valtioiden, kuntien ja ihmisten tulojen pitäisi riittää juoksevien menojen kattamiseen. Keskityn tässä blogissani velanottoon.
Kuntien velka
Kuntien täytyy korjata ja rakentaa päiväkoteja, kouluja, terveyskeskuksia ja kirjastoja. Investoinnit rahoitetaan yleensä velkarahalla.
Kuntalaisten on hyvä pysyä kärryillä siitä, paljonko kunnalla tosiasiassa on velkaa. Velanhoitokulut menevät nimittäin budjetin päältä. Se mitä jää jäljelle, voidaan käyttää palveluihin. Tarkastelua ei saa rajata peruskunnan velkaan, koska kunnat ovat entistä monimutkaisempia konserneja. Kunnat omistavat osakeyhtiöitä sekä hankkivat toimitiloja pitkäaikaisilla vuokrasopimuksilla ja elinkaarimallilla. Näiden järjestelyjen seurauksena peruskunnan lainat muodostavat vain osan lainakannasta.
Espoolla on velkaa 160 miljoonaa euroa eli 633 euroa/asukas. Espoon tarkastuslautakunnan raportissa kehutaan velan pienentyneen ja jäävän alle muiden suurten kaupunkien velkatason. Tämä on kuitenkin vain osatotuus. Koko Espoo-konsernin lainakanta on peräti 1,4 miljardia euroa eli 5 525 euroa/asukas. Valtava summa.
Erityisesti opiskelijoiden velasta
Suomessa on yksi ryhmä, jota kehotetaan elämään velaksi. Nimittäin opiskelijat.
Suomalaisten korkeakouluopiskelijoiden tilanteesta valmistui juuri mielenkiintoinen Leena Ahrion väitöstutkimus. Sen mukaan ”väljät järjestykset antavat opiskelijoille mahdollisuuden elää pitkäänkin arvostetulla, muusta yhteiskunnasta erillisellä akateemisen vapauden saarekkeella. Pitkä opiskeluaika ei merkitse epäonnistumista. Kun valmistuminen tarkoittaa vastuuseen ja yhteiskunnallisiin pakkoihin astumista annettuine aikatauluineen, ei sinne välttämättä ole kiire niillä, joilla vapauden päättyminen ei tuo palkintoa kuten kunnioitusta, työpaikkaa tai statusta.”
Elättääkö siis suomalainen yhteiskunta mukavuudenhaluisia opiskelijoita vaatimatta mitään omaa rahallista panosta? Miksi nämä tulevaisuuden toivot eivät ota vähän opintolainaa, valmistu nopeasti ja ryhdy tuottavaan työhön?
Väitöskirjan mukaan opiskelijamäärät ovat Suomessa kasvaneet vauhdilla. Kun 1970-luvulla korkeakouluopiskelijoita oli noin 60 000, tänä päivänä heitä on noin 170 000. Ikäluokat eivät kuitenkaan ole kasvaneet.
Ennen vanhaan opiskelijat ottivat opintolainaa. Tänä päivänä lainaa ottaa vain noin 30 % opiskelijoista. Opinnot rahoitetaan nyt valtion tuella ja työssä käynnillä. Valtio maksaa opiskelijoille opintorahaa ja asumislisää noin 500 euroa kuukaudessa. Valtion menot/opiskelija ovat nelinkertaistuneet.
Minua hämmästytti se, että väitöskirjan mukaan neljännes aloittaneista ei näytä valmistuvan koskaan. Suosituksen mukaisen määrän opintopisteitä suorittaa vain kolmasosa opiskelijoista. Kannustaako maksuton koulutus ja Euroopan korkein opintotuki laiskuuteen?
Vastustin ennen kiihkeäsi lukukausimaksuja. Nyt kun tyttäreni opiskelee toista vuotta Englannissa, olen alkanut vähän lipsua. Lukukausimaksujen huono puoli on se, että ne näyttävät karsivan opiskelijoiden joukosta pienituloisten perheiden nuoret. Mutta - ne luovat hyvän kannustimen nopeaan valmistumiseen.
Oman arvomaailmani mukaan kenenkään ei pitäisi joutua ottamaan syömävelkaa. Toisaalta, kun yhteiskunta tarjoaa perustoimeentulon, opiskelijoilta pitäisi voida vaatia ahkeruutta ja suositusten mukaisten opintopisteiden suorittamista. Töissä saa käydä, mutta tuloksia pitää syntyä.
Opintorahaa saivat ennen vain pienituloisimpien perheiden nuoret. Maksuton opetus maksettiin takaisin vahvasti progressiivisen tuloverotuksen kautta. Tänä päivänä kaikki saavat opintotukea, mutta progressio on lieventynyt ja enää vain seitsemän prosenttia kaikista veroista on progressiivisia. Monet haikailevat tasaveroa. Tämä herättää kysymyksen, onko meidän järjestelmästämme muodostunut opiskelijoille liiankin antelias?
Summa summarum: Patistaisin opiskelijoita ahkeruuteen ja nopeaan valmistumiseen. Tämä saattaa edellyttää, että opiskelijat rahoittavat osan opiskelusta lainalla. Kysymys on kuitenkin investoinnista tulevaisuuteen. Lukukausimaksuja Suomessa ei tarvita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti