VAALILUPAUS NUMERO YKSI: PYÖRÄILY

Koska tämä on vaaliblogi, on tärkeää tehdä vaalilupauksia. Ensimmäinen lupaukseni on se, että teen parhaani, jotta pyöräilymahdollisuudet paranisivat koko pääkaupunkiseudulla. Aloitan vaalilupaukseni itsekkääsi omista kiinnostuksen kohteistani. Jatkossa lupaan keskittyä yhteiskunnallisesti vielä tärkeämpiin asioihin.

Olen pyöräily-friikki. Pyöräilen lähes päivittäin töihin Espoosta Helsinkiin, jolloin päivämatkaa kertyy 50 kilometriä. Oma reittini on vakiintunut ja tunnen sen kuin omat taskuni. Väillä joudun kuitenkin menemään kokouksiin jonnekin perusreitin ulkopuolelle. Eksyn heti.

Ihailen Ruotsin, Tanskan ja Hollannin pyöräilykulttuuria. On helppo yhtyä näiden maiden periaatteeseen: pyöräilyn suosio kasvaa vain, jos pyöräily on helppo, käytännöllinen ja turvalliseksi koettu tapa tehdä arjen matkoja.

Meillä pääkaupunkiseudulla tilanne on osittain hoidettu hienosti, osittain huonosti. Kokonaisuus ei ole selkeä ja ongelmakohtia on liian paljon. Hyvin merkityt runkolinjat puuttuvat, lukuun ottamatta ihanaa Baanaa (vaikka sekin tehtiin vähän liian kapeaksi), risteysalueet ovat vaarallisia, jalankulkijat ja mopoilijat poukkoilevat pyöräteillä ja liikenteen ohjaus on epäselvää. HSL:llä on sinänsä hyvä reittiopas. Se ei kuitenkaan auta, kun pyörämatkalla joutuu risteykseen, jossa voi valita väärän reitin. Pyöräparkit ovat sekavia ja pyörien varastelu näyttää olevan yleistä.

Voinko siis toteuttaa vaalilupaukseni?

Lähtökohdat ovat kunnossa, koska viime vuosina on valmistunut useita viisaita asiakirjoja. Paljon paperia, mutta vastuutahojen ja rahojen löytäminen ei näytä helpolta:

1.      Liikenne- ja viestintäministeriön kävelyn ja pyöräilyn strategia ja sen toimeenpano-ohjelma (2011)

2.      Hallituksen liikennepoliittinen selonteko (2012)

3.      Helsingin seudun liikenteen HSL:n Helsingin seudun liikennejärjestelmäsuunnitelma HLJ

4.      Valtion ja Helsingin seudun kuntien maankäytön, asumisen ja liikenteen MAL-aiesopimus vuosille 2012 – 2015 (2012).  

Strategian mukaan tavoitteena on lisätä kävely- ja pyörämatkojen määrää 20 prosenttia vuoteen 2020 mennessä. Tämä vaatii ”laaja-alaista toimenpidevalikoimaa sekä yhteistyötä valtion, kuntien ja yksityisen sektorin kesken”. Vastuulliseksi viranomaiseksi määritellään valtion Liikennevirasto. Toimenpideohjelma ei yllä kovin konkreettiselle tasolle: pyöräilyreittien laatutasoa on parannettava ja huolehdittava pyöräteiden kunnosta ja pyöräpysäköinnistä.

Liikennepoliittisen selonteon mukaan strategian toteuttaminen ”edellyttää myös riittävän rahoituksen suuntaamista sekä kävelyn ja pyöräilyn hyötyjen täysimittaista arvostusta niin yhteiskunnan kuin yksittäisen ihmisenkin tahoilta. Joukkoliikenteen käyttöä tukevat sujuvat pyöräilyolosuhteet ja viihtyisä ja turvallinen kävely-ympäristö. Jalankulun ja pyöräilyn asema liikennejärjestelmäprosessissa vaatii vahvistamista ja valtavirtaistamista”. Kamalan kapulakielen lisäksi sivulla 38 on hyvä tietoruutu eurooppalaisista esimerkeistä: tarvitaan pyöräkatuja, selkeät kaksisuuntaiset pyörätiet, jalankulun ja pyöräilyn erottaminen toisistaan, selkeät viitoitukset, markkinointia ja innostamista sekä hyvät palvelut pyöräilijöille.

HLJ haluaa osaltaan edistää jalankulun ja pyöräilyn parantamista. Konkreettiset toimenpiteet ovat kuitenkin ”pieniä ja kustannustehokkaita” kehyskuntiin sijoitettuja pyörätien pätkiä. Näin siitä huolimatta, että istun itse HSL:n hallituksessa. Pyöräily jää tässä kokonaisuudessa pakostakin suurien väylähankkeiden jalkoihin.

MAL-sopimuksessa todetaan kohdassa 18 lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Kunnat ja Uudenmaan ELY-keskus parantavat jalankulun ja pyöräilyn edellytyksiä kehittämällä seudullisesti yhtenäistä ja korkeatasoisesti hoidettua jalankulun ja pyöräilyn runkoverkkoa”. Ei mitään muuta.

Selvitin asiaa kotikunnastani Espoosta. Espoo teki viime vuonna Kevyen liikenteen väylien kehittämisohjelman. Yritin selvittää, onko sitä toteutettu käytännössä. Aloitin teknisestä keskuksesta, josta minut ohjattiin kysymään asiaa kaavoittajalta tai liikuntapuolelta, josta minut ohjattiin takaisin tekniseen keskukseen. En löytänyt yhtään vastuuhenkilöä enkä tietoa rahoituksesta.     

Mitä tästä jäi käteen? Paljon paperia, kauniita/koukeroisia puheita ja epäselvää vastuunjakoa. Vastuun pilkkominen kunnille johtaa pahimmillaan siihen, että pyörätien pätkiä tehdään sinne sun tänne, jos tehdään. Kukaan ei vastaa kokonaisuudesta ja kattavan runkoverkoston rakentamisesta, tai edes tavoiteverkon määrittelystä.

Lähtökohdat luodaan tietysti kaavoituksessa, mutta kyllä sen lisäksi tarvitaan ihan selvää, riihikuivaa rahaa. Tässä ehkä piileekin asian ydin: Uuden ajoradasta erillisen pyörätien rakentaminen maksaa 200 000 – 400 000 euroa kilometriltä. Taidankin jatkossa keskittyä rahoituksen löytämiseen.